Eilen kiistelin teinin kanssa rippikoululeiristä ja huonoissa fiiliksissä alkanut päivä päättyi kuopuksen megalaattoihin lattialla, päälläni ja kylpyhuoneen lavuaarissa. Ihastuttava oksennuskuorrutus olikin osuva palkinto äiti-ihmisen alakoulumaisesta käytöksestä. Otetaanpa myös yksi suupesu saippualla voimasanojen käytön vuoksi. 

Teini oli itse hoitanut ripariasiaa eikä ollut mahtunut toivomaansa ryhmään keskustan seurakuntaan. Asia oli jäänyt sikseen ja sitten alkoi näyttää siltä, ettei hän mahdu enää mihinkään ryhmään. Säikähdin, ja luonnollinen seuraus pelostani oli suuttumus ja jäkättäminen. Kummitätikin oli luvannut viedä lapsen konfirmaation kunniaksi Lontooseen. No nyt se ei pääse sinne matkalle, mitä se on odottanut. Ja mitä sitten, jos se tahtookin kirkkohäät? Ja onko kiva mennä syksyllä kouluun, kun kaikki hehkuttaa elämänsä upeinta kokemusta, ja se ei oo ollu messissä? No nyt se ei salettiin mahdu minnekään, tää asia olis pitäny hoitaa jo syksyllä!

Lauantainen ”elämä on upeaa -fiilis” tuntui yhtäkkiä tosi kaukaiselta, huvittavalta ja feikiltä. Sen sijaan olin valmis pakkaamaan kapsäkkini ja ottamaan yhden lentolipun Berliiniin. Pelkkä meno, kiitos. Juu, ei mulla muuta matkatavaraa oo kun tää pikkunen veska. Ostan sitten paikan päältä kaiken ja aloitan uuden elämän.

Voivottelin marttyyrina että onpa tämä raskasta hoitaa kaikki (isojen tyttöjen) asiat yksin. Hohhoijaa, voivoi, hohhoijaavoivoi. Ooooooohhhoh! 

Kuuluvalla huokailullani sain tartutettua ahdinkoni myös jokaiseen paikalla olijaan. Ja kuinkas sitten kävikään: Ihan turhaan hukkasin päivän kiukutteluun, kun olisi heti pitänyt alkaa toimia. Sain nimittäin kiinni meilillä papin alueelta, missä teini käy koulua. Heillä oli tilaa ja mieleinen ryhmä löytyi. Eli hohhoijaa minulle vain, hyvä hyvä. Milloinhan sitä oppii, että asiat hoituvat tekemällä, ei voivottelemalla.

Vaikka elämä äitinä on päällisin puolin aivan ihanaa enkä vaihtaisi perhettäni mihinkään, joskus vain nyt sattuu tulemaan konflikteja ja vatutuksia aiheesta tai aiheettakin. Pääasia kuitenkin on, että asiat sovitaan ja annetaan anteeksi puolin ja toisin. Mitä enemmän ihmisiä perheeseen kuuluu, sitä haastavampaa se voi toisinaan olla.

Kolmen eri-ikäisen lapsen asioiden hoitaminen vaatii välillä organisointikykyä ja puhdasta jaksamistakin. On harrastuksia, hammaslääkäreitä, kokeita, vanhempainiltoja, kaverisynttäreitä. On luistimet hukassa, bussilippu nollilla, eikä niitä ulkohousujakaan voi pukea päälleen ilman äänekästä protestointia ja sitä sun tätä. Vaikka aina ei huvita, ehdi tai muista, vastuu kaikesta on kuitenkin minulla, aikuisella. Onneksi puolisoni hoitaa yhteisen lapsemme eli kuopukseni asioita kiitettävästi, joten sillä saralla pääsen helpommalla.

Oimutsimutsi kirjoitti hienosti tuntemuksistaan pienen vauvan äitinä. Arkitehti kommentoi osuvasti, että äitiys on jotain, mitä olet, ei jotain, mitä teet.

Sitähän se on se vanhemmuus: 24/7 olemista. Vaikka sen lisäks pitää tietty olla kunnianhimoinen työntekijä, kelpo vaimo, upea nainen ja mahtava ystävä ja muutenkin hyvä tyyppi. 

P.s. Huolimatta eilisestä lapsellisesta käytöksestäni tyttäreni lupasivat, etteivät sulje minua hoitokotiin ja käyvät kyläilemässä sitten, kun olen vanha.