Rupsahtanut äiti

Huono äiti -teemaa on luonnollista jatkaa Rupsahtanut äiti -teemalla.

Sitkeää sorttia tuo kuopuksen sairastelu, joka vaihtelevasti vaikuttaa koko perheen nukkumiseen. Ja kas, sitten kun sitä saisi nukkua kokonaisia öitä, on niin tottunut heräilemään, että jopa ilman 1-vuotiaan nahkavekkarin yöllistä karjumista tulee silti katsottua kelloa ja käytyä juomassa vettä. Ja mitäpä tapahtuu sitten, kun on nukkunut useamman yön hyvin! Silloin yhtäkkiä huomaa, miten väsynyt sitä onkaan. Ja kun alkaa ajatella vuoden univelkoja ja niiden pois nukkumista, tahtoo iskeä paniikki. Okei, en  ajattele!

Vielä viime viikolla minusta tuntui siltä, että viimeisen vuoden aikana olin rupsahtanut kymmenen vuoden edestä. Silmänympärykseni huutavat ryppyvoidetta ja treenistä huolimatta keskivartaloa somistaa rento löllykkä: selviä seurannaisia huonoista unista. Myönnän, olen laiska rasvaamaan ja kun kylpyhuoneeni kaapit eivät enää pursuile vakituisen naistenlehdessä istuvan työntekijän etuja kuten toimituksiin saapuvia kosmetiikkanäytteitä, silmänympäryksiä kiristää uhkaavasti. Mutta hei, miksi ihmeessä unettomuuden pitää lisätä erityisesti keskivartalolihavuutta? Yksivuotiaan äitinä kun ei voi vedota niihin raskauskiloihinkaan enää. Helvetin epäreilua. Saisinko samaisen pehmoisen rasvakudoksen esimerkiksi joitain kymmeniä senttejä ylemmäs nykyisestä sijainnista, kiitos.

Viime viikolla minulle ennestään vieras jumppaohjaajakollega kysäisi, että onko kuopus ensimmäiseni ja totesi sitten, että miten sulla voi olla 15-vuotias tytär, kun sä näytät noin nuorelta! Siihen minä sitten vakuuttelemaan, että ei, kyllä mä olen ihan oikeasti vanha ja esikoiseni synnyttäessäni olen ollut täysi-ikäinen. Että katoppas tarkemmin, täällä on ryppyjä ja täälläkin roikkuu. Että ei tässä enää mitään nuoria olla kuule juuh!

Täytyy kuitenkin sanoa, että täydet pisteet kollegalle, kyllä tuli hyvä mieli. Tulin lopputulokseen, että alan ehkä palautua tästä mankelista. (Tosin empiirinen tutkimustieto sanoo, että jos mielii palautua nopeasti ja helpolla, lapset kannattaa tehdä parikymppisenä). Totaalista paluuta entiseen ei kuitenkaan ehkä ole: Siis siihen, kun pari vuotta sitten odotin kuudesluokkalaiseni kanssa (32-vuotiaana) pääsyä tyttäreni terveydenhoitajan tarkastukseen Kallion ala-asteen käytävällä ja joku opettaja tarttui olkapäästäni ja alkoi huutaa, että mitä te siinä vielä seisoskelette, välitunti on alkanut! Tai siihen, kun muutama kuukausi yllä mainitun jälkeen istuin seiskaluokkalaisten infossa kolmen muun tulevan yläastelaisen äidin kanssa ja tyttäreni tuleva opettaja istahtaa pöytäämme ja kysyy minulta, että niin, sä siis aloitat meillä syksyllä seiskaluokalla, jännittääkös jo.

Hei voin mä aloittaa, jos lapsi tekee mun työt!

No, pieniä murheitahan nämä ovat maailmassa. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä, joten on syytä olettaa, että Rooman rakentamista huomattavasti vaativammasta pikkuvauva-ajastakaan ei pääse kuiville hetkessä.

Jos joku haluaa muistaa minua lähestyvänä 35-vuotispäivänäni, niin minä suosin tätä.

Hymy antaa nuorekkaan vaikutelman. Kuvasta puuttuu esikoiseni.