Hyvä elämä

Hymyile!

Kyllä huomaa, että on marraskuu. Kovin on vakavannäköisiä ihmisiä liikenteessä. Mutta kyllä se hymy sieltä irtoaa. Oikein kovasti kun rutistat, niin ihan varmasti suupielet kääntyvät  täysin vastakkaiseen asentoon. Sitä paitsi erityisesti huonona päivänä hymyily on helppo keino psyykata itseä paremmalle mielelle. Vaikka sitten tekohymyily. Sekin jeesaa.

Viikko sitten ohjaamassani Bodypumpissa oli ulkomaalaistaustainen mies, joka sijoittui tunnilla suoraan eteeni ja hymyili minulle leveästi, läpi tunnin. Minua alkoi naurattaa, kun tyyppi oli niin hyväntuulisen oloinen. Ilo tarttui.

Itse hymyilen paljon erityisesti ohjatessani, mutta se tuntuu olevan jotenkin luonnollisempaa ja sallitumpaa, koska hymy ikään kuin kuuluu ohjaajan rooliin. Olisi hyvin outoa mennä vetämään treeniä asiakkaille naama mutrussa ja oohhhhoh haukotellen. Kerran eräs tyttö tuli kiittämään minua aamuseiskan tunnistani, ja siitä, että jaksoin aikaisesta ajankohdasta huolimatta hymyillä hänelle. Hän totesi, että diggaili täysillä, sillä hänen kotipaikkakunnallaan aamutuntien vetäjät olivat kuulema hapannaamoja!

Uskon, että hymyileminen tunneilla on todella hyvä asia, mutta toivoisin saavani hymyyn useammin vastauksia. Tiedän, että moni keskittyy treenatessaan kovasti ja saattaa siksi näyttää vakavalta, mutta oikeasti, kovankin treenin voi vetää ilman, että näyttää siltä kuin kaikki maailman murheet olisivat juuri omilla harteilla. Tunneillani käy paljon ulkomaalaisia ja olen tehnyt huomion, että he kyllä hymyilevät ja paljon. Ja jos jumppakuviot nyt eivät aina mene aivan prikulleen niin kuin pitäisi, niin he eivät välitä. He tuntuvat osaavan hymyillä ja nauraa myös itselleen. Siinä onkin muuten monella opettelemista.

Mikä siinä oikein on, että erityisesti vieraalle on vaikea hymyillä? Voiko takana olla pelko siitä, ettei omaan hymyyn vastata vai olemmeko me vain niin kovin ujoja? Pari viikkoa sitten tulin itse ihan älyttömän hyvälle tuulelle, kun vastaani kävellyt random nuori mies hymyili minulle leveästi. Paitsi että hymyilin takaisin, laitoin hymyn heti kiertoon kahdelle mummelille. Toki mietin ensin sekunnin sadasosan, näytinkö jotenkin hassulta. Eli oppimista tässä on minullakin.

Pienet vauvat ja taaperot hymyilevät rennosti kelle tahansa. Vuosi sitten kirjoitin 1-vuotiaastani näin: Yksivuotias on luultavasti omasta mielestään maailman makein tyyppi. Hän vaikuttaa rakastavansa itseään ihan täysillä, mutta ottaa myös toisilta saamastaan huomiosta kaiken irti. Hän on sosiaalinen ja lähestyy ventovieraitakin vilpittömän uteliaasti. Hän ei epäile tai puhu pahaa. Sen sijaan hän hymyilee, vilkuttaa ja juttelee, vaikka tapaisi vieraan ensimmäistä kertaa tai kohtaisi toisen ihmisen katseen pikaisesti vaikka kadulla. Hän ei ole ennakkoluuloinen, oli ihminen minkä maalainen, minkä ikäinen tai minkälainen tahansa. Yksivuotias ei katso toisen vaatteita, titteliä tai ulkonäköä. Kaikki ihmiset tuntuvat olevan yksivuotiaan ajatusmaailmassa samalla viivalla, yhtä hyviä ja yhtä lailla hymyn arvoisia. 

Okei. Mitä jos tehdään heti huomisesta alkaen niin, että hymyillään vastaantulijoille sen sijaan, että katsotaan maahan. Meillähän on selvästi yksi stressinaihe vähemmän, kun ei tarvitse enää miettiä vaivautuneena että minne katsoo ja leikkiikö, ettei huomaa tuotakaan puolituttua. Aina kun voi valita sen helpoimman tien: hymyilyn.

Ja hei, hymyillään siitä huolimatta, että se voi jonkun mielestä olla epänormaalia ja saa meidät ehkä vaikuttamaan höperöiltä. Kuka täällä nyt muutenkaan niin normaali olisi.

Ja aina kannattaa muistaa se, että vaikka oma olo olisi millainen, aina voi hymyillä. Vaikka hymyily ei pelastaisi omaa päivää, niin se saattaa todella pelastaa jonkun toisen ihmisen päivän.

Hymyilyn on myös tutkittu olevan yksi onnellisuuttamme lisääviä käyttäytymismalleja, jotka voi omaksua nopeasti omaan arkeen, ja mikä mahtavinta, tältä istumalta. Eipä voisi olla homma helpompi!

Ilolla ja hymyllä kohti viikonloppua!

Tässä takuuvarma hymyni herättäjä. Taaperon, kohta 2, ”pikkuruiset” jalkapohjat. Ihanat!

 


 

 

4 thoughts on “Hymyile!

  1. Muakin alkoi naurattaa tuo kuvailu pumpissa eturivissä hymyilleestä miehestä!

    Töissä muutama päivä sitten kohtasin nuoren pariskunnan, joilla oli mukanaan ihan pikkuinen taapero. Jo kaukaa näin, miten isänsä sylissä istuvan lapsen hymy ulottui ihan korviin asti – ja kuulin myös! Ihan sama, mitä sanoin tai tein, aina sieltä pääsi uusi riemunkiljahdus, ja lopulta nauroimme kaikki, lapsi, vanhemmat ja minä. Hymyilyttää ajatellakin koko juttua. :) On se vaan ihmeellinen juttu, hymy!

    1. Mua naurattaa kans vieläkin, hän oli kyllä todella iloisella mielellä. Oikea piristysruiske muiden pumppaajien joukossa :) Lapsen hymy ja nauru ovat myös aika mukaansatempaavia!

  2. Hymyily on kyllä ihanaa. Huomaan itsessänikin sitä, että suorastaan häpeilen hymyillä vaikkapa kadulla, jos tulee vastaan joku. Miksi sitä miettiikin niin paljon, mitä muut ajattelevat – varsinkin ventovieraat, joita ei todennäköisesti näe koskaan uudelleen? Vaikka itse ajattelen nähdessäni hymyileviä ja onnellisia ihmisiä, että onpas ihanaa, miten hyväntuulisia he ovat. Se onnellisuus myös tarttuu. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka tuo iloa muille, kaiken masisteluni jälkeen. Ihminen, jonka nähdessään muut tulevat paremmalle tuulelle.
    Ei auta kuin haastaa itsensä – tällainen haastaminen ei edes ole kovin vaikeaa. (:

    1. Hienosti kirjoitit.
      Juuri tuohon minäkin tähtään, että voisin tuoda iloa muille ihan vain olemalla oma itseni. Ihana ajatus.

      Ja se itsensä haastaminenkin on hyvästä, ja sitten yhtäkkiä huomaakin, ettei se niin kauheaa ollutkaan, vaikkapa juuri se hymyily vieraalle :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *