Ihanat, kamalat ihmissuhteet

Heräsin eräänä aamuna miettimään ihmissuhteita, niiden alkamista ja ennen kaikkea päättymistä. Jostain syystä mieleeni tupsahti liuta ihmisiä, joihin yhteys katosi vuosia sitten elämäntilanteeni muuttuessa. Joihinkin ihmisiin lakkasin pitämästä yhteyttä itse, koska luulin oloni helpottuvan sillä, että rakentaisin elämäni kokonaan uusiksi aina uusia ihmissuhteita myöten. Toisten kanssa yhteys onneksi palautui ajan kuluessa. Joidenkin kanssa emme enää kaveeraa, mutta moikkaamme kyllä törmätessämme. Jotkut jäivät kokonaan, siitäkin huolimatta, että muutama vuosi tapahtuneesta otin heihin yhteyttä ja kerroin toivovani yhteydenpidon erityisesti (vanhempiin) tyttäriini jatkuvan kaikista muutoksista huolimatta. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt enkä omalta osaltani suhteita jaksanut enkä luultavasti edes halunnut edistää silloin, kun muutoksia tapahtui. Koin kuitenkin pakottavaa tarvetta ottaa yhteyttä ja pyyhkiä pöydän siltä osin kuin siihen itse pystyin. Se oli hyvä päätös se, sillä inhoan tällaista keskeneräisyyttä.

No, tämä kaikki sai minut miettimään sitten sitä, miten sitten kannattaisi toimia ihmisten kanssa, jotka ärsyttävät tai aiheuttavat mielipahaa. Entä mitä ajatella niistä ihmisistä, jotka ikään kuin piipahtavat ajatuksissa aina satunnaisesti, mutta joihin yhteyttä ei juuri pidetä.

Jos välit katkeavat tai yhteys hiipuu, tilanne johtuu usein elämäntilanteen muutoksesta. Itseni kohdalla kyse on voinut olla myös omasta muuttumisestani. Itse muuttuu, toinen ei tai sitten hän muuttuu eri tavoin. Alkaa tuntua siltä, ettei kummallakaan ole enää mitään syvällisempää annettavaa toiselle. Miksi siis jatkaa?

Facebookissa yksi kommentoija kertoi välttelevänsä ihmisiä, joiden kanssa ei tule toimeen. Toinen taas sanoi, että ihminen on peili. Luultavasti toisessa ärsyttävä piirre onkin itsessä.

Uskon itsekin siihen, että usein toisessa ihmisessä ärsyttää sellainen piirre, jonka löytää itsestäkin, mutta emme ehkä osaa tai edes halua muuttaa sitä. Emme ehkä edes tunnista piirrettä itsessämme. Kaikki se, mitä emme voi toisessa ihmisessä rakastaa tai hyväksyä, saattaakin olla jotain, joka on meissä. Ja jota meidän on vaikea käsitellä omana piirteenämme, koska vain yksinkertaisesti inhoamme sitä.

Yksi helpottavimmista oivalluksistani ihmissuhteisiin liittyen on ollut se, ettei huonosti toimiva ihmissuhde parane sillä, että toista jatkuvasti arvostelee. Vaikka sitten vain ajatuksissa. Tuo asenne ei toimi edes silloin, kun yhteys on jo katkennut.

Moni ihminen koettelee ihmissuhteitaan turhaan. Kaikki saattaisi sujua, kun vain antaisimme olla. Arvostelun sijaan kannattaisikin joskus vain tarkkailla. Jättää turhat odotukset siitä, miten toinen toimii ja käyttäytyy ja keskittyä omaan elämään. Jo se, että päästää irti omista käsityksistä toiseen ihmiseen liittyen, voi tehdä asioihin isoja muutoksia. Jostain luin joskus, että toisen ihmisen itsessä herättämät ajatukset pohjautuvat omiin aikaisempiin kokemuksiimme ja arvoihimme. Niiden perusteellahan me sitten muodostamme mielikuvia, joiden pohjalta tunnemme ja lopulta toimimme. Voisi auttaa, jos sen megaärsyttävän ja mieltä vaivaavan tyypin käyttäytymistä alkaisi katsoa eri näkökulmasta. Silloin oman perspektiivin lienee pakko muuttua.

Joskus on myös hyvä oikeasti tutkia omia tunteitaan ja vähän niin kuin haastatella itseään, oli asiassa kyse mistä tahansa. Mitä oikeasti ajattelen? Miten ajattelen? Mitä minä haluan? Mitä tämä antaa minulle? Haluanko muutosta? Miksi en halua muutosta? Jos emme edes itse tiedä, mitä haluamme, se varmasti haittaa myös kanssakäymistä toisten kanssa.

Logoterapiassa sanotaan, että kaikista ei tarvitse pitää, riittää että rakastaa. Minusta se on hienosti sanottu ja itse ymmärrän sen pointin. Anthony De Mello taas kirjoittaa, että täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa, ei vaatimuksia, ei odotuksia eikä riippuvuutta. Mielestäni tuo pätee mihin tahansa ihmissuhteisiin.

De Mello myös kirjoittaa, että joskus syytämme toisia, vaikka meidän itsemme olisi muututtava. Tämä on varmasti totta, usein on paljon helpompi projisoida omaa kiukkua toiseen kuin pysähtyä miettimään, mistä oma olo kumpuaa. Samaa mieltä olen de Mellon kanssa siitäkin, että ilman kielteisiä tunteita ihminen toimii tehokkaammin. Kielteisten tunteiden noustessa esiin ihminen näkee vain oman kantansa asiasta. Mutta oikeasti, onko pakko olla aina “oikeassa”?

Lopulta ajattelen niin, että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu kulkemaan kanssamme kuin jonkin tietyn pätkän elämässämme. Kiitos heille siitä, että olivat. Uskon myös siihen, että jokainen ihminen tupsahtaa elämäämme ja myös siitä poistuu juuri oikealla hetkellä.

Ja ne ärsyttävät tyypit sitten… Olen tovin miettinyt erinäisiä ihmisiä muutamia minuutteja päivässä erityisen lämpimin, mutta silti vilpittömin ajatuksin. Olen toivonut heille mielessäni kaikkea hyvää ja onnellista elämää. Jännä nähdä, mitä tapahtuu! Katkeruudella kun ei voita mitään, ei missään tapauksessa. Katkeruus on kuin joisi itse myrkkyä ja odottaisi toisen kuolevan.

Mutta ah mahtavaa, rakkauden lähettäminen on niin paljon siistimpää. Rakkauttahan lähetän päivittäin myös kaikille heille (teille, hih?), jotka tukkivat ohituskaistan tai vilkuttavat ajaessaan liikenneympyrään eivätkä vasta sieltä poistuessaan, kuten liikennesääntöihin kuuluu.

Mutta vielä: ensi viikko voisi olla hyvä viikko hankkiutua eroon kielteisyydestä, arvostelusta, valittamisesta, vikojen etsimisestä ja juoruilusta. Niin itseä kuin muitakin ajatellen. Mitäs tuumaatte?

Tähän pyritään! Vaikeaa, vaikeaa, ainakin toisinaan.

P.s. Tämän teeman pohdinta herätti niin paljon ajatuksia pienessä päässäni, että jatkoa seuraa!