Ihmeitä matkan varrelta

Kävimme tänään vaeltamassa laaksossa, jonka yli lentelimme eilen aamuyöstä kuumailmapallolla. Kyllä voi maisema rauhoittaa ihmisen kiitollisen hiljaiseksi. Reissussahan on itsestäänselvyys, että sitä pysähtyy ihastelemaan kaikkia näkemiään ihmeitä. Samaa voisi harrastaa kotonakin, vaikka ihmeet ovat tietenkin hieman erityyppisiä, kuten, että hanasta tulee juomavettä. No onhan meillä senkin lisäksi vaikka mitä, kuten vaikkapa tämä rakennus. Sitä vain tulee niin usein kuljettua laput silmillä, ettei aina näe sitä, mikä on.

Onnistunut matka lähenee loppuaan. Mahtavaa, että olen jotenkin oppinut sietämään koti-ikävää! Ja ainakin juuri tällä sekunnilla on helppoa kuvitella taas osaavansa todellakin arvostaa arkea, jona vaihdetaan vaippaa, selvitellään tyttärien välisiä kiistoja, tiskataan ja käydään kaupassa. Sitä perusnormimeininkiä. Suosittelenkin jokaiselle Hausfraulle pientä irtiottoa vaikka sitten työreissun muodossa.

Lempisetäni Wayne W. Dyer kirjoitti jossain kirjassaan, että jokainen päivä tulisi ottaa ihmeenä ja meidän tulisi osata pysähtyä arvostamaan kaikkea sitä, mikä on. Siis kaikkea, minkä voi nähdä, tuntea, haistaa, kuulla ja maistaa.

Fiilistellä asioita sitten vaikka vain pienen hetken ajan.

Kun on kiire, sitä ei aina muista. Kun kaikki toimii, se unohtuu.

Rentoa lauantaita!

Vaellusreittimme päätepiste.

Upeita maisemia vaellusreitin varrelta.

Paikallista fiilistä.

Syöty on ja hyvin. Kuvassa kurpitsaa ja viinilehtikääryleitä.

Ah, turkoosia!

Maanalainen kaupunki ja sydämen muotoinen oviaukko alempaan kerrokseen.