Iik, ylikunnossa!

Ahneella on p*skanen loppu. Hyvin pitää vanha sanonta paikkansa. Empiiristä tutkimustietoa.

Alkusyksystä tuli kahmittua hieman liikaa ryhmäliikunnanohjauksia kolmen tyttären, kotihommien ja toimittajan työni ohelle. Ajattelin handlata jumpat kuitenkin, vaikka muutama ystävällinen ”Oletko nyt ihan varma, että jaksat” -kommentti kantautuikin korviini. Jos ihan rehellisiä ollaan, ne hieman ärsyttivät. Totta kai mä jaksan! Mähän rakastan ohjata! Urheilu on mun elämä! Kymmenen jumppaa viikossa on mulle ihan normitahti! (Nämä siis sen jälkeen, kun olin selvinnyt yllättävästä motivaatiopulasta synnytyksen jälkeen.)

Aluksi menikin mainiosti ja jumppasin täysillä 10-14 tuntia viikossa. Tuloksiakin syntyi ja motivaatio oli kova. Hyvää fiilistä verotti tosin hieman se, että Piksu heräili yöllä 5-8 kertaa parhaimmillaan. Nyt olemme taas 1-2 heräämisen rytmissä, parempi niin. Syksyn aikana olen saanut kerran nukkua 9 tuntia putkeen. Se se vasta oli jotain se.

No, sitten alkoi nuhailu, lämpöily, kuumeilu, ja kroppa tuntui todella väsyneeltä. Aamuisin jalat painoivat tonnin ja mitä enemmän ohjasin, sitä painavammalta pumppitanko tuntui, vaikka painomäärä oli sama. Ja minne se kevyt, leppoisa pyöritys oli jäänyt sisäpyöräilytunnilla? Tuntui siltä kuin tahkoaisi hiekassa koko ajan. Oli öitä, jolloin ensin palelin, sitten hikoilin kuin pieni possu. Tuntui, että hengästyin helpommin kuin ennen. Viime keskiviikkona olin aamutunnin jälkeen niin väsynyt, että matkustin hissillä työhuoneelle toiseen kerrokseen. Olisin ehkä pyörtynyt portaisiin. Silloin aloin itsekin ymmärtää, että nyt ei taida palautuminen olla ihan sitä luokkaa, mitä fyysinen rasitus on. Menneisyyden megaohjausajoilta alkoi tulla flashbackeja. Tältähän musta tuntui silloin, kun olin…

Ylikunnossa!

No kah, siinäpä juuri! Tänään kävin ohjaamassa taas kaksi tuntia pienen lämmön kera, ja sitten lääkäriin. Sieltä se tuomio tuli: liikaa on rouva urheillut. Aivan liikaa treeniä noin vähään nukkumiseen nähden. Kroppa on ylirasittunut, ja juuri nyt on oikea hetki ottaa lepoa.

Näinkin voi käydä. Sain puolitoista kuukautta urheilukieltoa. Toivottavasti se riittää, ettei nyt ihan sohvaperunaksi tarvitse heittäytyä.

Eli: Treenatkaa kovaa, mutta nukkukaa! Muistakaa levätä aina kun voitte. Päiväunetkin edesauttavat jo kovasta rääkistä palautumista. Syökää hyvin, ja kovien treenien oheen kuuluvat myös kevyet, palauttavat harjoitukset. Pitäkää huolta itsestänne, on tärkeä juttu, että keho palautuu. Pikku treenitauko ei vielä tee hallaa, mutta jos joudut pidemmälle tauolle, sen jälkeen voi olla tahmeaa lähteä liikkeelle. Herätkää siis ajoissa huomaamaan se, milloin on mennyt överiksi. Rakastakaa itseänne, kuunnelkaa kehoanne. Minä teen nyt niin taas kantapään kautta. Auts.

Tää nostais nyt jalat sohvalle ja nauttii olostaan. Puolitoista kuukautta kuluu nopeasti. Ja sitten uuteen nousuun.

Rakkaat käsipainot. Pikku lepo ja sitten saamme taas hikoilla yhdessä.