…on veren maku suussa?

Onneksi ei.

Ylikuntopostaukseni kirvoitti keskustelua facebookissani ja muutenkin. Muutama kollega kertoi kokemuksiaan ja eräskin totesi oppineensa kuuntelemaan kehoaan vasta muutaman vaikean ylikuntovaiheen jälkeen. Hän vetääkin enää maksimissaan pari kovaa treeniä viikossa. Rääkkitreenien sijaan hän panostaa venyttelyyn ja kehonhuoltoon. Itse aion seurata hänen jalanjälkiään. Minunkin tulisi lisätä viikkooni venyttelyä ja muita kehoa huoltavia harjoituksia, kuten saunajoogaa, bodybalancea, fitball- tai niska-selkäjumppaa.

On se jännä, miten liikunnan ammattilaisena kyllä tietää, miten olisi järkevä treenata, mutta sitten kuitenkin tulee usein toimittua toisin. Ihan kuin säännöt tai opit eivät koskisi itseä. Ei tässä sentään mitään teräsnaisia olla. Itselläni ylikunnon suurin syy olivat vähät unet ja jatkuva heräily vauvan takia, mutta muutenkin olisi voinut olla mietinnän paikka. Onko tässä mitään järkeä? Jos rakkaasta harrastuksesta tai omassa tapauksessani sivutyöstä alkaa tulla asia, jota joutuu suorittamaan, on aika puhaltaa peli poikki.

Jostain syystä kevyt treeni ei kuitenkaan tunnu samalta kuin kunnon hikirääkki. Joskus tuntuu siltä, että palauttavan hölkkälenkin tai kevyen perussisäpyöräilytunnin jälkeen en ole ansainnut löhötä loppuiltaa sohvalla. Haloooooo. Se on vain minun päässäni, toivottavasti ei sinun.

Viimeistään nyt on aika minunkin oppia, ettei aina tarvitse painaa täysillä. Eräs kaverini totesikin, että on todella vaikea myöntää itselleen, jos liikkuu liikaa tai liian kovaa. Vaikka samaan aikaan huomauttelisi huolissaan vastaavalla tavalla urheilevalle ystävälleen, mikä on todella ristiriitaista. Tässä ja monessa muussakin asiassa kannattaa pyrkiä tarkkailemaan itseään kuin ulkopuolisin silmin. Silloin asia saattaa konkretisoitua aivan eri tavalla.

Ikävä kyllä salilla tulee huomattua monesti sama asiakkaiden kohdalla, että vain täysillä tehty treeni on ”oikea” treeni. Ei ole mitään järkeä käydä viisi kertaa viikossa bodypumpissa tai polkemassa sisäpyörää samoilla sykkeillä joka päivä. Jos treeni on liian yksipuolista, kehityskin tyssää. Keho tottuu moneen.

Toinen juttu, mihin olen kiinnittänyt huomiota, että moni tulee urheilemaan aivan puolikuntoisena. Pukuhuoneessa aivastellaan, yskitään ja välillä porukka niistää kesken treeninkin. Minulta on jopa kerran kysytty, että ei kai se haittaa, että mulla on lämpöä 37,5, kai mä voin tulla treenaamaan? No haittaa se. Paljon. Sen tytön lähetin kotiin sairastamaan. Toipukaa siis rauhassa, hyvät ystävät! Älkää tulko kipeänä urheilemaan. Pahimmassa tapauksessa se voi johtaa sairauden päälle jäämiseen tai jälkitauteihin, joiden kanssa ei ole leikkimistä.

Paljon vastuuta on myös meillä ohjaajilla. Asiakas voi ajatella, että kyllähän minäkin vedän kepeästi kolme jumppaa päivässä, vetäähän toi ohjaajakin. Ja miksi mä en voi tulla flunssaisena spinnaamaan, kyllähän toi ohjaajakin tuolla kröhii mikkiin. Ai jai jai. Eli: ei kipeänä treenaamaan. Ei myöskään ohjaamaan. Onko selvä?

Ryhmäliikuntaohjaajan tehtävä on paitsi ohjata, myös valistaa ja muistutella asiakkaita siitä, miten ja millä lailla on hyvä ja turvallista treenata. Jokaisella kun ei ole varaa palkata omaa personal traineria tai sitten ei ole motivaatiota etsiä tietoa itsenäisesti netistä. Joskus tuntuu tosiaan siltä, että moni ajattelee, että mitä enemmän ja mitä kovempaa treeniä, sitä paremmin ja nopeammin kunto kasvaa. Ei, ei, ei.

Siis, vielä kerran:

Panosta monipuoliseen treeniin. Venyttele ja huolla kroppaasi, liikkuvuustreenikin on ihan oikeaa urheilua! Muista lepo. Nuku paljon. Syö terveellisesti ja riittävästi. Ota sykemittari treenikaveriksi. Näillä eväin pääsee jo alkuun, ehkä pitkällekin.