Esikoiseni täyttää ylihuomenna 15 vuotta. Kuluneella viikolla olen joutunut kahdesti tilanteeseen, jossa on tullut lapset puheeksi. Minulta on kysytty, kuten hyvinkin normaalia lapsiin liittyvässä keskustelussa, että minkä ikäisiä lapsia minulla on. Eilen taas kiemurtelin ja vääntelehdin hetken ennen kuin sain sanottua, että esikoiseni on 15. Seuraava kysymys siitä onkin sitten lähes vakio: no ohhoh, minkä ikäinen sä sitten olet, jos sulla on jo 15-vuotias tytär?!

Minua ei ärsytä se, että ihmiset usein yllättyvät ja luulevat minua nuoremmaksi. Minua ärsyttää ainoastaan se, että minua on alkanut nolottaa kertoa, että kyllä vain, tämä tässä ei ole siskoni vaan tyttäreni.

Kun mitäs väliä sillä oikeasti on, miten sitä elämänsä elää. Pääasia, että itse on tyytyväinen ja onnellinen. Toiset tekevät asiat ehkä enemmän (viisaammin) oikeassa järjestyksessä. Hankkivat ammatin, asunnon, parisuhteen, vakituisen työn ja sitten vasta lapsia. Sitten on meitä muita, jotka tekevät asiat missä sattuu järjestyksessä ja ehkä toisinaan enemmän tunteella kuin järjellä.

Tulinkin siihen tulokseen, että minulla on jonkin sortin ikäkriisi. Ei omasta iästäni, vaan tyttäreni iästä. Onhan hän nyt jo rippikoulussa, pian lukiossa ja muuttaa sitten kotoa opiskelemaan. Vaikka itse olenkin pärjännyt elämässäni oikein hyvin, en silti toivo, että hän seuraisi jalanjälkiäni. Hahahaha! Ja tähän makeat naurut! En nimittäin todellakaan ole ajatellut tulevani isoäidiksi neljän vuoden päästä, pelkkä ajatuskin saa minut hihittelemään hysteerisesti.

Nyt voinkin siteerata Tarjaa, tosin hieman muunnellen:

15 vuotta on pitkä aika, mutta mennyt nopeasti.