Intuitiosta

Viestejä tulee jatkuvasti ja joka puolelta, myös omalta keholtamme. Viestejä onnistuu vastaanottamaan niin, että alkaa kuunnella ja on skarppina. Kun menee paikkaan, jossa sielu lepää, saa paremman kosketuksen sisäiseen ääneen. Menee vaikka metsään, missä on hiljaista. Poistuu edes välillä jatkuvasta metelistä ja valosaasteesta. On vain ja möllöttää. Ilman häiriötekijöitä. Se on hyvä tapa, mutta onneksi voimme alkaa virittäytyä viesteille myös normiarjessa.

Tiistaiaamuna tuijottelin pihamaalle ja katselin, kun neljä (!!) oravaa leikki ja kiipeili samassa mäntypuussa. Samalla mietin erästä pulmallista tilannetta ja sitä, miten sen hoitaisin. Oravat liikkuivat kuin Tiku ja Taku ja kaksoissisarukset konsanaan ripeästi puun ympäri ja ylös alas, kaikki tassut levitettyinä ja ihan mahdotonta kyytiä. Sitten samaisena iltapäivänä satuin Facebookissa huomaamaan Vesipeili Niina-Matildan postauksen, jossa sanottiin näin: Näit oravan, ei siis huolta rahasta. Oravan nahka ajoi ennen rahan asemaa, joten jos huolehdit rahasta, pitävät henget huolen siitä, että orava suo tarpeen tullen sinulle rauhoittavan läsnäolonsa. Aah, juuri jotain tuollaista halusin kuulla. Hehee, aika hassu yhteensattuma kuitenkin, lienee itsestäänselvyys laittaa loppuviikosta lotto vetämään!

Tämän yllä olevan lisäksi tuntuu, että elämä kuljettaa juuri oikeita ihmisiä ja tilanteita eteeni juuri oikeaan aikaan. Eilinen vakavasta sairaudesta selvinnyt haastateltava totesi minulle, että vaikka sulla ei olisi nyt kaikki hyvin, ikinä ei tiedä, mitä kivaa elämä eteen kuljettaa. Vaikka tapahtuisi mitä, katse tulee suunnata eteenpäin. Sanat tuntuivat todella henkilökohtaisilta ja tuntuivat tulevan juuri sillä hetkellä omaan tarpeeseeni, vaikka tilannehan ei koskenut minua millään tavalla, minähän olin työkeikalla haastattelemassa häntä hänen tilanteestaan.

Päivä jatkui iltaan asti hyvin. Osteopaatin tykönä kävin kolmatta kertaa ja tämän kertainen käynti päättyi sanoihin, että saat terveen paperit ja voit alkaa juosta (tosin maltilla). Kolmannella hoitokerralla jouduin itsekin ikään kuin hommiin, osteopaatti liikutteli jäseniäni eri suuntiin ja sain itse esimerkiksi jarruttaa liikettä. Välillä tuntui siltä, että jalat väpättivät minne sattuu, ennen kuin oikeat kussakin liikkeessä käytetyt lihakset alkoivat aktivoitua ja liikeradat löytyä. Yhä edelleen etureidet olivat tukossa ja jännittyneet, mutta hoidon jälkeen jalat olivat ihan rentona (ovat muuten yhä) ja koko illan oli ihan aivan lopen uuvahtanut olo. Sain tosiaan kehotuksen aloittaa juoksemisen maltilla, ja juoksutaukoa on sen verran, että taidan mennä ensin jollekin minilenkille. Seuraavat kolme päivää minulla on ohjauksia, joten juokseminen jää alkuviikkoon. Tuntui hyvältä kuitenkin ikään kuin saada lupa alkaa juosta, sillä fyysisen esteen lisäksi myös henkinen este on ollut iso. Olen jo etukäteen jännittänyt ensimmäistä juoksulenkkiä ja sitä, miltä se tuntuu, mitä sitten tapahtuu ja tuntuuko polvessa kipua. Eilisen jälkeen on jotenkin turvallisempi ja vapaampi olo mennä testailemaan, miten jalat kantavat. Seuraavan kerran menen osteopaatille vasta loppuvuodesta, jos mitään kremppoja ei ilmaannu ja kaikki menee hyvin. Tuon osteopatian kun voi ottaa myös ennaltaehkäiselvältä kannalta, vähän niin kuin vuosittaisen hammaslääkäritarkistuksen. En osaa olla enää edes pettynyt siitä, että Berliinin maraton jäi väliin ja juokseminen tyssäsi. Näen polvivaivan enemmänkin nyt viestinä omalta keholtani, ajatelkaas, omalla kroppaparallani ei ollut muuta mahdollisuutta saada minua heräämään kuin kammottava polvikipu. Jälkikäteen ajatellen koko homma tuntuu vallan loogiselta: ensin polvikipu tuli 11 kilometrin kohdalla, sitten noin kahdeksan kilometrin kohdalla, sen jälkeen kuuden kilometrin kohdalla ja lopulta kun itse vihdoin tajusin, että jotain on tehtävä, en voinut juosta enää kahta kilometriäkään! Näin hitaasti itselläni tämä toistuva viesti meni jakeluun, eikö olekin aikamoista. Ja ajatelkaas, itsehän liikun siksi, että se edistää sekä fyysistä että henkistä terveyttäni. Silti en osannut ottaa merkkejä vastaan, vaan jatkoin juoksemista vielä hetken, vaikka se tuntui pahalta. Jos jokin asia tuntuu pahalta, se tuskin on hyväksi eikä ainakaan edistä terveyttä. Mutta koska olen ihminen, minulla oli mielessäni vain tuleva maraton ja se, että eihän kehoni nyt voi reagoida näin, koska minähän olen menossa maratonille. Minäminäminä. No totta helvetissä kroppani tekee kuten parhaaksi näkee ja jos joku asia on pielessä, ei kehoani tietenkään vähempää voinut kiinnostaa mikään maratonille osallistuminen. Ei kehoni ajatellut, että noooooo annetaan sen nyt ensin selvitä tuosta maratonista ees joten kuten ja laitetaan sitten kovat piippuun niin, ettei se juokse seuraavaan vuoteen lainkaan. Aargh. Onneksi ei käynyt noin. Luulosairaaksi ei tarvitse heittäytyä, mutta tästä eteenpäin kyllä kuuntelen kehoani ja muitakin viestejä varmasti herkemmillä korvilla. Krempat kertovat siitä, että joku on pielessä ja asia tulisi tehdä toisin.

No miten sitä intuitiokykyä voisi yleisesti sitten parantaa, jos vain ei tule automaattisesti sellaista fiilistä jostain asiasta. No ainakin voi pysähtyä ja kysyä itseltään, miltä minusta tuntuu juuri nyt? Mitä ajattelen tästä asiasta? Ei ole väärin odottaa intuitiota eikä ole väärin luottaa siihen. Usein the fiilis on oikeassa. Miten sen oikeassa olosta sitten pääsee jäljille? No voi vaikka pari viikkoa kirjoittaa tuntemuksia ylös ja parin viikon päästä sitten katsoa, kuinka usein asiat menivät, kuten itsestä oli jotenkin vain tuntunut. Kannattaa luottaa siihen, jos tuntuu siltä, ja tulee sellainen olo. Luottakaamme siis niihin oraviin, perhosiin ja muihin viesteihin!  Ja hei, nyt parhaat musta vain tuntui siltä -intuitiiviset tarinat jakoon! Milloin sinä olet käyttänyt intuitiotasi? Milloin viimeksi näit oravan, hih!

Ihanaa torstaipäivää sinulle!

Ei tarvitse päästä kuin vähän metsään, niin jo sielu lepää. Kuva syksyisestä Helsingistä on eiliseltä.

Itseni ei tarvitse päästä kuin vähän metsään, niin jo sielu lepää ja hommat kirkastuvat. Kuva syksyisestä Helsingistä on eiliseltä.