Itku pitkästä ilosta?

Ja hei, laita nyt äkkiä se kynttilä sinne vakan alle, ettei kukaan vain näe, kuinka onnistuit tai miten hyvä sinä olet.

Eilinen postaukseni aiheutti keskustelua myös facebookissa kuin täällä blogissakin. Kiitos kaikille kommenteista! Tiina ja Anna mainitsivat jo lapsuudessaan oppimansa hokemat, kuten itku pitkästä ilosta ja ilo ja suru kulkevat käsi kädessä. Se herätti pohdintaa, valmistellaanko meitä jo lapsesta lähtien vastoinkäymisiä varten, ajatuksella, että kun riittävän kauan on hauskaa niin kyllä se pettymys ja itku ja suru sieltä varmasti tulevat, lällällää sentään! Noista sananparsista tulee kieltämättä fiilis, että olisi jotenkin kiellettyä uskoa hyviin asioihin ja nauttia elämästä. Että parempi vain olla innostumatta liikoja. Plääh.

Elämä on vuoristorataa, johon kuuluvat kaikki tunteet ja niin negatiiviset kuin positiivisetkin tapahtumat. Vaikka olenkin hyvin joko tai -ihminen monessa asiassa, tässä kohdassa en tuollaista mustavalkoisuutta ymmärrä: että muka elämä olisi joko positiivista tai negatiivista. Kivaa tai tylsää. Iloista tai surullista. Mutta tietoisuus elämän ihastuttavasta monimuotoisuudesta ei mitenkään poissulje hauskuutta, iloa ja onnea. Kyllä minäkin ymmärrän, että elämä tulee vielä satuttamaan ja epätoivottuja asioita tapahtuu, mutta en silti suostu odottamaan surkeuksia tai vastoinkäymisiä tai olemaan iloitsematta hyvistä asioista, joita kohtaan arjessani. Odotan siis jatkossakin mieluummin ihania, mukavia ja hauskoja asioita ja yllätyksiä. Pysyn siis jatkossakin iloisella ja myönteisellä mielellä. Sitä saa, mitä tilaa, eikö.

Olen kova innostumaan. Joskus kun olen oikein innoissani jostakin, niin asioiden sujuminen toisin kuin olin mielessäni ajatellut ja ajatuksissani mielikuvitellut toki voi harmittaa. Silti olen havainnut innostumisenkin hyväksi keinoksi vaalia positiivisuutta.

Olemme esimerkiksi jonkin aikaa etsiskelleet kohtuuhintaista ja isoa vuokra-asuntoa Helsingistä ja jälleen laitoin hakemuksia vetämään. Jo useamman päivän olenkin kotona hehkuttanut sitä, että voijettäsentään miten siistiä on päästä muuttamaan ja varmasti ollaan jouluna uudessa kodissa. En enää muista, kuka perheemme optimisteista (taisi olla tytär, 11) yritti lopulta pudottaa minua maan pinnalle sanomalla, että rauhoitu nyt, eihän se vielä ole varmaa, että me saadaan just se asunto.

Ei, mikään ei ole varmaa elämässä. Ei edes se, että saamme juuri kyseisen asunnon. Silti minusta on paljon hyödyllisempää ajatella tästäkin asiasta myönteisesti. Jos ajattelisin, että äh, nojookato ei me varmaan saada sitä asuntoa, ei meillä ole mitään mahdollisuuksia siihen, sitä hakee varmaan tsiljoona ihmistä, no itse asiassa siis aivan turha edes hakea sitä, kun ei me kuitenkaan sitä saada, niin mihin se sitten johtaisi? No ei yhtään minnekään.

Miksimiksimiksi ajatella asioista huonomman kautta. Miksei hyvän. Tekeekö se ihmisestä jotenkin tyhmän, jos hän haluaa uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Kyllä myönteinen ihminenkin näkee vaikeudet elämässä, tunnistaa ne ja kyllä vain ne nostattavat pintaan erilaisia ajatuksia ja tunteita. Itse kuitenkin haluan uskoa, että ongelmiin löytyy ratkaisuja ja usein vastoinkäymisistä oppii jotain, no, ainakin enemmän kuin onnistumisista.

Oikeasti elämä voi yllättää parhaalla mahdollisella tavalla vieläpä juuri silloin, kun hätä on suuri. Ja kyllä, uskon, että ihminen voi muuttaa elämäänsä korjaamalla elämänasennettaan. Mutta pakko se ei ole. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia, toisten iloita ja toisten mököttää. Valinta on sinun.

Mainiota maanantaita!

Näin! (kuva: FB/Visual Statements)

P.s. Kyllä vain minuakin kiristi kupolista kun heräsin kaktus kurkussa ja minulla on lämpöä. Mutta ei auta itku markkinoilla, voivottelu vain pahentaa fiilareita. Ilmeisesti kehoni haluaa kertoa, että olisi aika chillata päivän pari. Jos loppuviikosta pääsen liikkumaan, niin hyvä!