Itsekkyydestä

Vietinpä tänään oikein hyvän päivän mukavassa seurassa Valtterin kirpputorilla Helsingin Vallilassa. Valtteri muuten suljetaan marras-joulukuussa remontin vuoksi, mutta vielä ehtii!

Kirpparille vein neljä Ikean kassillista lähinnä vaatteita ja kirjoja. Seitsemän tunnin seisoskelun jälkeen omistin lähes 3 jättikassillista vähemmän tavaraa. Oli hauska katsoa, miten ihmiset innostuivat löydöistään ja härskiä rahastusta tärkeämpänä pidin sitä, että tavarat ilahduttivat uusia omistajiaan, päätyivät hyvään kotiin ja olivat oikeasti tarpeellisia tai ainakin mieleen jollekulle toiselle. Yhden turha tavara on toisen aarre. Kyllä vain. Itse shopautin naapuripöydästä kaksi kirjaa: Kari Narsin pokkarin Raha ja onni sekä Paulo Coelhon Elämä – kauneimmat mietelauseet. Hinta yhteensä huikeat kaksi euroa, jee!

Tämän päivän hyvää tunnelmaa hieman himmensi se, että eilen pakkaillessamme kellarikomerossamme kirpparikamoja, huomasin, että komeromme ylähyllyltä oli talven aikana lähtenyt kävelemään kolmet UGG-saappaat. Neljännet rikkinäiset eivät olleet varkaalle kelvanneet. Aijettä alkoi kiristää kupolia! Kyllä vain kiipeämällä ja kurkottamalla niihin yletti, mutta en olisi uskonut, että joku tahtoo varastaa vanhoja kenkiä. Ohhoh. Tytär kirjoitti lapun rappukäytäviin, että toivottavasti meni tarpeeseen. Mieluummin olisin antanut kengät, jos joku olisi pyytänyt. Varastaminen on halpamaista. Itsekästäkin.

Sitten tuolla kirpputorin tungoksessa ihmisten töniessä tuli uudestaan mieleeni, miten vähän ihmiset toisiaan joskus kunnioittavat. Viime aikoina minua on myös jopa hieman ärsyttänyt sellainen asenne, että asioita pidetään niin helposti itsestäänselvyyksinä. Ja jos joku asia ei kerran menekään, kuten itse on päättänyt, niin sitten pyöritellään silmiä hämmentyneenä ja koetaan suurta vääryyttä. Ihmeen moni pitää itseään maailman napana, minäminäminä. Ei viitsitä lainkaan ajatella toisia ihmisiä. Tärkeintä on vain se, että minä saan tuon parkkipaikan, minä olin ensin, minä kiilaan kassajonossa, minä seison nyt tässä ja tukin koko ovensuun, ai kas minä astuin varpaallesi, no sen sijaan, että pyytäisin anteeksi, minäpä sanon, että oho, minäpä varmasti menen tällä hissillä enkä viitsi odottaa sekuntiakaan muita ihmisiä, minäpä näinikkäästi tungen ensimmäisenä tästä metron ovesta ulos, ja kas lastenrattaat, no en varmana pidä ovea niille auki, saavat itse avata ovensa, mitäs ovat lapsia hankkineet, minä kysyn nyt neuvoa, miten pääsee sinne ja tänne, mutta vastauksen saatuani en sanokaan kiitos vaan aijaa.

Hihityttää itseänikin tuo hengästyttävä vuodatus!

Näin!

Pikkuisen harmittavaa! Tärkeintä kun tuntuu olevan toisinaan myös se, mitä itse saa, muista viis. Ja se kaikkihan on pakko saada nyt ja heti, mieluummin viime viikolla.

Toimii!

Jos ihmiset tahtovat päteä moisissa pikku asioissa, niin mitä lie tapahtuu, kun päästään suurempien kysymysten äärelle. Ja välillä kun tuntuu, ettei se edes ole tärkeää, mitä itsellä on. Paljon tärkeämpää on murehtia sitä, mitä muilla on, mutta itsellä ei.

Oivoi. Sanoisin, että tuollainen on henkistä rumuutta. Onneksi aina voi muuttua. Voi ajatella, että sellainen olen ollut ja nyt olen toisenlainen. Kun ihan omasta kokemuksestani voin sanoa, että elämä on niin paljon helpompaa, kun keskittyy omiin asioihin, omaan elämään, omaan arkeen ja oman hyvinvoinnin lisäämiseen. Ja vielä: onnellinen on se, joka tekee niitä asioita, joita itse haluaa, eikä tee niitä asioita, joita muut tekevät tai joista luulee, että niitä kuuluu tehdä, koska muutkin niitä tekevät.

Joskus olen kirjannut muistikirjaani kaksi lausetta:

Mitä tekisit, jos et tekisi niitä asioita, joita sinulla on tapana tehdä?

Mitä tekisit, jos et tekisi niitä asioita, joita muut tai sinä itse odotat itsesi tekevän?

Ah, siinäpä alitajunnalle mietittävää ensi yöksi.

Näinikkäästi!