Itsestäänselvyyksiä ei ole

Vanha klisee pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle, pitää kyllä hienosti paikkansa. Viikko vieraissa kuvioissa avasi taas omiakin silmiä sillä tavalla sopivasti. Itsestäänselvyyksiä ei ole.

Terveisiä Cefalusta Sisilian lämmöstä! Viikko ilman sähköpostia, töitä ja normeja arkirutiineja teki hyvää. Mutta koska tänään(kin) satoi, oli hyvä aamu herätä kuudelta tekemään hommia ja kirjoittamaan myös blogia. Ulkona näyttää siltä, että kesänviettoa saa jatkaa villasukkiin verhoutuneena, toivottavasti ei tule talvitakkia ikävä! Mutta niinpä mikään ei jatku ikuisesti, ei edes vaihteleva kesäsää. Ja sittenpä sitä osaa olla onnellinen ”pelkästä” auringostakin.

Silmät kannattaa avata

On ihana käydä muilla mailla, varsinkin, kun se vuosiin ei ollut itselleni taloudellisesti mahdollista. Edellisestä Italian-matkastanikin oli päässyt hurahtamaan jo 7 vuotta. Kotiin palatessa sitä oivalsi, miten hyvin meillä Suomessa moni asia onkaan. Kun on joka päivä omassa kuplassaan, sitä unohtaa helposti arvostaa asioita. Kraanavettä pitää itsestäänselvyytenä ja jos kaupan kassajono jumittaa kaksi minuuttia, jo alkaa hermostuttaa.

Sisilialaisen ruokakaupan kassajono oli muuten aivan mahdottoman hyvä kärsivällisyysharjoitus. Kerrankin vaihdoimme jonoa kolmesti, koska yksikään niistä ei edennyt minuutteihin lainkaan. Oli kolikoita kukkaroistaan kaivavia mummeleita, etukuponkeja, toimimattomia pankkikortteja ja punnitsematta unohtuneita banaaneja. Lopulta aloin ottaa kassajonossa seisoskelun läsnäoloharjoituksena. Lakkasin arvottamasta, oliko siinä seisominen hyvä vai huono asia, ajanhukkaa vai ei, ja vain nautin olostani. Se selkeästi rauhoitti mieltäni ja paransi oloani, kiirehän minulla ei ollut kuin korkeintaan rannalle.

Kriisi kirkastaa katseen

Nyt olen sitten pari päivää miettinyt sitä, miksi asioita tulee aina vain ja harmillisen usein pidettyä itsestäänselvyytenä. Vasta kun kärsin aikanaan polvivammasta enkä voinut juosta lähes vuoteen, aloin ymmärtää, mikä lahja on omistaa kaksi toimivaa jalkaa ja pystyä liikuttamaan niitä, kuten haluaa. Kun valvoin pari vuotta kuopukseni heräilyn takia, aloin kummasti taas arvostaa aikaa kun saan kuorsata sydämeni kyllyydestä. Kun aikoinaan kärsin massiivisista rahavaikeuksista, aloin arvostaa sitä, että on varaa bussilippuun, 36 rullan vessapaperipakkaukseen ja nettiliittymään ulkomaanmatkoista puhumattakaan.

Muutos siinä, ottaako asiat tavallisina arkipäiväisinä itsestäänselvyyksinä vai pieninä arjen ihmeinä, tapahtuu usein kriisitilanteen kautta. Niinhän kävi itsellenikin. Silti toivoisin, että olisipa joku voima, joka osaisi johdatella silloinkin oikeaan suuntaan, kun useampi asia arjessa on kunnossa. Mutta niin moni meistä tarvitsisi jonkun persiille potkijan, minä itsekin välillä, joka muistuttaisi olemaan enemmän kiitollinen ja arvostamaan kaikkea koettua. Toki sitä usein muistaa arvostaa ja ollakin kiitollinen, mutta silti usein liian harvoin.

Itselläni harjoittelemista vaatii se, että muistan ja muistan myös sanoa ääneen tai edes tekstiviestillä, miten rakkaita ja tärkeitä ihmiset elämässäni ovat. Sitä kuvittelee, että elämä pysyy tällaisena aina, vaikka leijumme täällä höyhenen lailla. Milloin vain voi tapahtua mitä vain ja joskus voi olla liian myöhäistä. Siksi siis kannattaa sanoa nyt, mitä haluaa sanoa. Eikä kannata olettaa, että kyllähän tyypit sen tietävät, miten tärkeitä ovat.

Ensimmäinen ja viimeinen päivä

Jokainen hetki on ainutlaatuinen. Riippumatta siitä, mitä se hetki tuo tullessaan. Jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi ensimmäinen ja viimeinen. Ilman surua ei arvostaisi iloa niin paljon. Jokainen vastoinkäyminen, hankala tilanne tai ikävä ihminen kannattaisi kai ottaa opettajana, joka johdattaa meitä eteenpäin poluillamme. Jokaisesta ilon hetkestä tulisi ottaa kaikki irti, ja oikein kieriskellä hyvissä fiboissa. Ihanaa, mahtavaa, ihan kreisijeejeetä! Silloin pitää nauttia ja fiilistellä, eikä pelätä, että loppuu se onni sittenkin.

Mutta niin se vain on, että uppoudumme usein murheisiin ja valitamme liikaa siitäkin, mistä tulisi olla kiitollinen. Tartumme enemmän siihen, mikä on huonosti kuin mikä on hyvin. Emme näe sitä, mitä meillä on, vaan näemme sen, mikä meiltä puuttuu. Onneksi näkökulman voi vaihtaa nyt heti.

Ystäväni kirjoitti Facebookissaan päästäneensä irti asiasta, joka ei vain enää tuntunut omalta. Hienoa. Ja vielä hienompaa on se, että jokainen meistä voi tehdä samoin. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi asioihin, jotka eivät tunnu hyvältä. Itse pyrin noudattamaan tuota kaavaa aina kun vain muistan. Pääasiallisesti se on tuonut mukanaan vain hyvää. Älä tee mitään, mitä et oikeasti halua tehdä! Toki on pakko tehdä asioita, mutta silloin voi pyrkiä katsomaan niitä eri kantilta, lempeämmin ja rakkaudella. Heihei ihana imuri siellä olohuoneen nurkassa, rakastan sinua!

Jo edesmennyt Wayne W. Dyer kehoitti facebookissaan kuluttamaan joka päivä viisi minuuttia elämän ihmeellisyyksien huomioimiselle.

Viisi minuuttia on lyhyt aika, mutta se voi avata silmät aivan uudella tapaa. Itsestäänselvyyksiä ei ole.

Toiveikasta torstaita sinulle!