Jaksaa, jaksaa!

Uusimmassa Vauva-lehdessä on kirjoittamani juttu ”Haaveissa hyvä kunto”, jossa liikunnanohjaaja innostaa kolmea pienen vauvan äitiä liikkumaan raskauden jälkeen. Yhden äidin tavoite on mahtua ennen raskautta käyttämiinsä farkkuihin, toinen tahtoo pudottaa reilun 10 kilon liikapainon ja kolmannen tavoite on saada liikunnasta itselleen harrastus. Erityisen hauskaa on ollut jutun kirjoittamisen jälkeen seurata tätä liikunnan uudelleen aloittajaa, josta kehkeytyi varsinainen jumppakärpänen. Kahvakuula on heilunut ahkerasti ja kuntopiiriä on tehty kotona, vaikka jaloissa pyörii kolme terhakkaa lapsosta. Hienoa! Reipasta!

Itsekin olen onnistunut ryhdistäytymään vihdoinkin kuntoilun suhteen. Minä, jolle liikunta oli ennen itsestäänselvyys, ehdin raskauden ja erityisesti synnytyksen jälkeen laiskistua niin, että jouduin taistelemaan saadakseni itseni liikkeelle. Mitä enemmän laiskistuin ja lössähdin, sitä vähemmän pidin itsestäni.

Nyt kun Piksu on 7 kuukautta ja 2 viikkoa, alkaa homma olla joten kuten hanskassa. Vihdoin. Olen saanut liikunnasta jonkinlaisen rutiinin, ja olen oppinut olemaan tyytyväinen siihen, jos liikun kolmekin tuntia viikossa. Joskus jo ennen ryhmäliikunnanohjaajan hommia saatoin jumpata kolme tuntia päivässä! Jos menin ystävien mökille, mukana kulkivat aina lenkkarit ja vähintään 10 kilometrin lenkki piti heittää ennen saunomista. Menneessä on suuri ero nykypäivään, mutta hei, olen sentään huomannut, että maailmassa on muutakin kuin hikiset treenisalit.

Aina ei vain jaksa lähteä liikkeelle, jos vauva on herättänyt pitkin yötä niin kuin nyt, kun hampaita on tulossa ja vielä kaksin kappalein. Hyvä kun jaksan raahautua työhuoneelle urheilusta puhumattakaan. Hyötyliikkujana olen ollut aina huono, kävely samoilla kulmilla tylsistyttää. Ja jos on yhtään taipuvainen viime tipassa paikalle saapumiseen, on mahdotonta jäädä yhtä kahta pysäkkiä aikaisemmin pois bussista, kuten itsekin olen näppärästi hyötyliikkujia neuvonut. Toukokuun lopussa Salmisaaren Elixiaan hankkimani jäsenyys on vieläkin korkkaamatta! Jos en pian ryhdistäydy sen suhteen, voin ensi kesänä vain kauhulla laskea kuntosali- ja jumppakäyntien kertahinnan. Iik!

Onneksi voin käyttää tuntien ohjaamista pakkokeinona itselleni. Rahoiksi en sillä kyllä lyö, sillä tunnin ohjauskeikkaan kuluttaa helposti kolmekin tuntia matkoineen, kamojen pakkaamisineen ja vaatteiden vaihtoineen. Silti en ole valmis luopumaan ohjaamisesta, niin hauskaa vastapainoa se on kirjoittamiselle ja koneella kökkimiselle.

Syyskuussa aukeaa onneksi Helsingin Yliopistoliikunnan ylläpitämä liikuntapiste Otaniemeen. Otin sieltä pari tuntia, joten tervetuloa.

Syksyn lukkari näyttääkin tältä: 4 sisäpyöräilyä, 2 bodypumpia ja yksi tunnin keskivartalo-intervallirutistus. Jos näillä eväillä en saa itseäni kuosiin, sitten lienee käännyttävä Rolfin puoleen, hihih.

Jos liikunta on sinulle rutiini, pidä siitä kiinni kynsin ja hampain. Vaikka sitten elämän ruuhkavuosissa elellessä, ota liikunta-aika vaikka väkisin itsellesi. Ennen ihmettelin ja päivittelin ihmisiä, jotka eivät liikkuneet. Kuten myös sellaisia ihmisiä, jotka olisivat tahtoneet liikkua, mutta eivät vain saaneet aikaiseksi. En voinut ymmärtää, miten joku voi elää ilman liikunnan tuomaa hyvää fiilistä. Sattuneesta syystä olen mennyt itseeni, enkä toden totta ihmettele enää kenenkään liikkumattomuutta. Ihastelen ikiliikkujia ja jumppakärpäsiä, he ovat tehneet ison työn päästäkseen siihen pisteeseen, jossa ovat. Ja me, joille se on vaikeaa, kyllä se siitä lähtee. Sisulla, kiukulla, päättäväisyydellä, itsekurilla, aluksi ehkä pakollakin. Kannattaa jaksaa taistella, sillä palkinto on mittaamaton. Hyvä terveys, hyvä fiilis, hyvä kondis ja ehkä jenkkakahvatkin sulavat vyötäröltä. Jaksaa, jaksaa!

Ai juoksulenkille? Äh, taidan sittenkin mieluummin haistella pelargoniaa ja lueskella lehteä.