Juokse, tyttö, juokse

Kävin juoksemassa. Treeni alkaa sujua. Ei tuntunut lainkaan nihkeältä lähteä liikkumaan ja juoksukin tuntui hyvältä, vaikka aloitin taas turhan vauhdikkaasti. Musiikkilistalla oli tällä kertaa Mustaschia, the Stormia, Haloo Helsinkiä, Rammsteinia, Volbeatia, Takidaa sekä Petteriä & Septemberiä. Monesti kuuntelen juostessa trancea, mutta viime aikoina olen tykästynyt heviin. Tänään minulla oli ekaa kertaa käytössäni Bosen nappikuulokkeet, jotka osoittautuivat huikean hyviksi ja pysyivät korvissa ilman, että niitä olisi kertaakaan pitänyt asettaa paremmin.

Juoksulenkin jälkeen hyppelehdin vielä läheisellä nurmella. Ai niin, venytelläkin pitäisi!

Ennen en käsittänyt lainkaan ihmisiä, jotka eivät urheilleet. Ajattelin, että sellainen tyyppi menettää paljon eikä voi saada liikunnan tuomaa hyvää fiilistä mistään muualta. Itsehän olin liikkunut aina: Ennen aerobiciin hurahtamista olin pelannut squashia, koripalloa, olin suunnistanut, juossut, hiihtänyt, harrastanut karatea ja jiujutsua sekä treenannut yleisurheilua. Päähäni ei millään meinannut mahtua se, että on aikuisia ihmisiä, jotka eivät olleet liikkuneet vaikkapa 20 vuoteen. Ja se, etteivät he edes kaivanneet liikuntaa, kuulosti järkyttävältä. Kun itse sitten jämähdin hetkellisesti sohvaperunaksi, huomasin ajatelleeni kovin mustavalkoisesti. Ei liikunta ole kaikille itsestäänselvyys. Toisia estää joku vamma, toisia se ei vain kiinnosta. Ja joku ei yksinkertaisesti saa itseään liikkumaan, vaikka tahtoisi. Mutta silti: Kannattaisi kokeilla.

Pakko on huono motivaattori, tosin treenien alkuunsaamisessa se voi olla tarpeellinen.

Itsellä on ollut taipumusta siihenkin, että liikunta menee överiksi. Siis tyyliin verta, hikeä ja kyyneliä. Joskus ajattelin, että jos spinning-tunnin jälkeen ei laatta lennä ja jalat vielä kantavat, tunti on ollut liian löysä = huono. Mitä kovempi treeni, sitä parempi mieli. Tosin ohjaajan roolissa en kelannut ikinä niin, vaan vain silloin, kun olin itse asiakkaana. Varalan urheiluopistossa liikunnanohjaajaksi opiskellessani vuonna kivi ja keppi sainkin sitten kunnon näpäytyksen: Kuntotesteissä juuri peruskestävyydessäni oli parantamisen varaa, kun vauhtikestävyys ja maksimit olivat kohdillaan. Minun käskettiin vähentää hullunkovaa treenaamista ja panostaa peruskestävyystreeniin, kuten hissukseen lenkkeilyyn. Voi mikä painajainen, mutta niin totta. Peruskestävyys on kunnon perusta, kuten nimikin jo kertoo.

Itse olen alkanut jälleen kerran haaveilla siitä, että löytäisin vielä lajin, jossa voisin alkaa jopa kilpailla. Vaikka sitten jossain yli kolmikymppisten eläkeläissarjassa, whaevvöör.

Jos kadehtisin joitain ihmisiä, kadehtisin ehdottomasti ystäviäni, joilla on elämänmittainen ura tai ainakin aktiivinen menneisyys jonkun tietyn lajin parissa. Eräs heistä paukuttaa parhaillaan poikia kuonoon thaimaalaisessa nyrkkeilykehässä. Toisaalta tiedän kyllä tyyppejä, jotka ovat vasta aikuisena löytäneet oman lajinsa, ja alkaneet menestyä. How cool is that. Sellainen antaa myös toivoa, että ehkä minäkin.

Jos puolisoni ei olisi alkanut harrastaa thai-nyrkkeilyä, minä ehkä olisin. Kun minua hieman ravistelee, alkaa kunnianhimoa löytyä. Treeni-intokin syttyy ihan eri tavalla kun olisi kunnollisia tavoitteita. Lisäksi olen varma, että säännöllinen, ”pakollinen” treenaaminen tekisi minulle pelkkää hyvää. Urheilun parissa kehittyy paitsi kunto, myös monet muut piirteet: pitkäjänteisyys, itsekuri, kunnianhimo ja kärsivällisyys esimerkiksi.

Ennen sain hyvää fiilistä siitä, että ohjasin muita ja sain sitä kautta olla esillä. Nyt en oikein tiedä, mistä tuota hyvää fiilistä ammentaisin. Syytä koventaa panoksia, ehkäpä.

Kai se on pakko syksyllä ampaista maratonille ja alkaa katsoa vaikkapa itsepuolustuslajien alkeiskursseja. Jotain tarttee tehrä, se on selvä.