Kaikki järjestyy..

Sitä olen hokenut itselleni vuodesta 2008. Välillä on meinannut usko loppua, mutta nyt en enää juuri edes käytä tuota voimalausetta, sillä kaikki on hyvin jo nyt. Näillä eväillä.

Tässäpä aamulla herätessäni mietiskelin tulevaa aikaa ennen joulua ja kiirettä pitää vielä jonkun tovin. Joulun jälkeisestä ajasta taas en tiedä mitään. Kevään tunteja ei ole vielä sovittu lehtijutuista puhumattakaan. Vielä hieman vaiheessa olevan, elämäntaidollisen kirjani pitäisi ilmestyä ensi vuoden alussa. Helmikuussa loppuu Valmentamon lifecoach-koulutus ja senkin suhteen kaikki tiet ovat ihan levällään. Huhtikuussa loppuu vuokrasopimuksemme, eikä uudesta, toivottavasti pysyvästä kodista ole vielä mitään tietoa. Okei, paitsi mielikuvissa erittäin vahvana.

Palaset niin sanotusti melko levällään, jälleen kerran.

Mihinpä olisi helppoa ryhtyä tässä tilanteessa, kun tiukan työn täyteisen syksyn jälkeen taas niin moni palikka arjessa on mysteeri? Ah! Miten helppoa olisikaan syöksyä stressin pauloihin, sukeltaa murehtimaan, harmittelemaan ja ennen kaikkea esittämään voimakkaita negatiivisia uskomuksia tulevasta itselleen: Että ensi vuonna lehtijuttuja on varmasti vielä vähemmän. Että ei me varmasti löydetä uutta kivaa kotia. Nytkö me sitten ollaan kesällä siellä Hakaniemen sillan alla. Että mitä jos muita töitä ei vain ole, kuinka paljon jaksan jumpata. Entä jos valmennushommat ja viikonloppukurssit eivät sittenkään lähde vetämään. Mitä jos kirjan ostaa vain mun äiti? Entä entä entä, jos jos jos. 

Aargh.

Yllä oleva olisi helppoa, mutta luojan kiitos ei suinkaan mikään automaatio enää omalta puoleltani. Mitään, koskaan, ikinä, aina, kaikki muut, en minä…. Ne eivät vain oikeasti enää juurikaan kuulu sanavarastooni. Enemmänkin siihen kuuluvat jos muut, niin minäkin, aina on mahdollisuuksia, aina on vaihtoehtoja. Uskon omalla kohdallani vahvasti siihen, että hyvälle tekijälle on töitä. Niitä töitä on tarjolla ihan ilman stressaamista, riittää, että luottaa, uskoo ja pysyy sillä taajuudella, jolla hyvä löytää luokseni.

Huomaan, että olen taas edistynyt. Kun vielä kesällä stressasin kovasti syksyä enkä oikein osannut nauttia lähes työttömän luppoajasta, niin nyt tunne on täysin erilainen. Kesällä mietin paljon tulevaa, enkä silloin ollut läsnä hetkessä. Minulla oli loistavia mahdollisuuksia rakentaa vaikka kuinka hienot hiekkalinnat lapseni kanssa ja nauttia upeista hellepäivistä rannalla. Niin teinkin, mutta henkisesti olin paikoin murehtimassa, en paikalla. Nyt tilanne on aika samanlainen, tulevasta ei ole tietoa, mutta minua ei heilauta pätkän vertaa enää mihinkään suuntaan. En ole varma, mistä tämä tunne johtuu. Ehkä olen luottanut niin paljon, että luottamus on alkanut muodostua automaatioksi, kuten moni näistä muista viime vuosina haltuun ottamistani toiminta- ja ajatusmalleista. Enää kaikki järjestyy ei ole lupaus jostain tulevasta, vaan totta minulle jo tässä hetkessä, vaikka asioista ei olekaan varmuutta vielä fyysisellä tasolla. Ja hei, miten hienoa onkaan yhtäkkiä herätä, että ne asiat, joiden kanssa on tehnyt ajatustyötä, ovat osa omaa arkea, toki pitkällisen harjoittelun ja päivittäisen työn tulosta. Mutta joka tapauksessa jossain syvällä itsessäni on tieto, että kaikki menee kuten pitääkin, nyt voin keskittyä näihin sovittuihin töihin ja vain luottaa. Ja rentoutua! Ja lopulta, eihän kenelläkään meistä ole lopulta lupausta ensi vuodesta tai sen ohjelmasta. Aina tulee muutoksia, elämä muuttuu jatkuvasti, mikään ei pysy samana.

Kun moni asia on auki ja levällään, eikä varmuutta ole, on vain luotettava ja uskottava, että jollain tapaa kaikki järjestyy. Kun tulevaisuus ja kaikki se, josta ei ole tietoa tai varmuutta, alkaa ahdistaa, itsensä voi nipistää tähän hetkeen. Tässä hetkessä kaikki on, kuten on ja se riittää. Ja kyllä se laituri kantaa sitten siellä isommassa aallokossakin.

Iloista stressivapaata päivää sinulle!

P.s. Käy lukemassa eilinen postaus istumisesta, jos meni ohi.

Näin. Kuva: Pinterest