Kaukana täydellisestä…

…mutta silti vallan hyvää, ei vain mukiinmenevää.

Eilen työpäivän ja kahden harjoitusvalmennuksen jälkeen hieman väsähtäneissä, mutta hyvissä tunnelmissa laskeuduin rullaportailla maan alle ja samalla mietin jälleen sitä, että vaikka elämä on kaukana täydellisestä, on se silti vallan hyvää. Hyvää sellaisena kuin se on. Hyvää, olin sitten itse väsynyt, energinen tai mitä tahansa. Hyvää, oli rahaa vähän tai vähän enemmän. Hyvää, riippumatta siitä, millaisella tuulella ihmiset ympärilläni ovat. Hyvää, ehdin sitten seuraavaan metroon tai en. Hyvää, nukuin sitten tulevan yön hyvin tai en.

Tulin taas siihen tulokseen, että kun ottaa arjen vastaan rehellisesti sellaisena kuin se on, sitä on paljon tyytyväisempi. Toki minullakin on haaveita ja unelmia, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö hyväksyisi tätä hetkeä. Tämän hetken voi hyväksyä ja silti tähdätä jonnekin vähän eteenpäin. Ja sitä paitsi lopulta sitä alkaa hyväksyä senkin, että nyt minusta tuntuu tältä joltakin, mutta silti olen ainakin pääosin tyytyväinen elämääni ja tapahtuvaan hetkeen.

Joskus ennen en oikein malttanut nauttia tästä hetkestä, vaikka kivoja asioita tapahtui. Jälkikäteen olen huomannut, miten jatkuvasti odotin jotain vielä kivempaa ja vielä parempaa, jota saattoi mahdollisesti olla tulossa kulman takana. Ihan ookoo ei riittänyt. Monesti onnistuin lataamaan tekemiseen tai tuleviin asioihin niin valtavat odotukset, että sitten kun se jokin asia vihdoin tapahtui, se ei oikein tuntunut miltään. Oi, mikä pettymys, kerta toisensa jälkeen. Kun vertasin sitä reaaliajassa tapahtuvaa niihin omiin mielikuviini, ja tuli lisää pettymyksiä. Jotenkin sitä siedätti itseään odottamaan koko ajan enemmän ja enemmän, odotti koko ajan lisää ja lisää, maalaili aina vain hienompia asioita ja tilanteita silmissään. Ja tipahti maan pinnalle.

Näin jälkeenpäin, kun omat arvoni ja koko meikäläinen itse olen muuttunut monilla tavoin, en oikein osaa edes sanoa, miksi en osannut olla tyytyväinen siihen hetkeen ja sen hetken tapahtumiin. Luultavasti en halunnut pysähtyä ottamaan arkea vastaan sellaisena kuin se oli siksi, koska silloin olisin joutunut alkaa miettiä, mitä haluan ja kuka edes olen. Aijettä sentään miten paljon vaivattomampaa oli etsiä elämälle merkitystä asioista, tavaroista, tilanteista ja toisista ihmisistä. Odottaa koko ajan jotain, ilman, että tiesi, mitä se olisi. Jotain, joka oli joka tapauksessa jotain erilaista, jotain parempaa kuin mitä juuri sillä hetkellä oli. Oi. No, parempi laittaa valot päälle myöhään kuin ei milloinkaan. Ja enpä tiedä nytkään, mitä tuleman pitää monessakaan asiassa, mutta tunne nykyään on erilainen. Sitä tietää, että asioita tapahtuu, mutta niiden antaa tapahtua ajallaan. Ei ole kiire saada ja saavuttaa, vaan pystyy olemaan tässä ja nyt.

Koska eihän siitä synny hyvää, jos vain jatkuvasti odottaa jotain muuta eikä tahdo hyväksyä tätä hetkeä. Silloinhan sitä kääntää selän elämälle.

Omalle elämälleen.

Sille arjelle, jota me olemme tulleet tänne elämään. Ja jos ei ole tyytyväinen, on tehtävä muutoksia. Mutta odottaa jotain ilman että itse toimisi, hm, #ei jatkoon.

Onnellisin olen ehkä siitä, että omat silmäni ovat avautuneet, ne avautuivat jo vuosia sitten. Että elämä todella on vallan hyvää, olosuhteista, elämäntilanteesta riippumatta.

En halua hukata enää yhtään hetkeäkään haluamalla jotain muuta kuin mitä nyt tapahtuu. Haaveilla voin silti.

Hyvää keskiviikkoa!

Tänään muuten saimme uudet Jamilahden kurssipäivät keväälle. Vedän kevään aikana kaksi toisistaan poikkeavaa kehoon ja mieleen liittyvää viikonloppukurssia, jossa pureudumme ajatuksiin, tunteisiin, teemme tavoitekartat ja myös rentoudumme ja huollamme kehojamme. Lisää tietoa täältä. Paikkoja on vielä vapaana. Ensimmäisestä, marraskuussa pidetystä kurssista voit lukea lisää täältä. Myös jatko-osalle voi tulla, vaikka ekaa kurssia ei olisi käynytkään.