Kiitollinen ja vapaa…

…olo iski tänään ihan täpöllä.

Kylläpä ihmistä virkistää se, kun tekee jotain ihan uutta tai sitten jotain, mitä ei ole tehnyt pitkään aikaan. Itse pyöräilin ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Oi, mikä ihana vapauden tunne valtasi minut, kun viiletin pitkin Vantaanjoen rantoja. Sellainen vajaa kymppi tuli hetkessä ja huomasin, ettei ollut kesän intervallispinningit menneet hukkaan, vedin yhden tiukan mäenkin ylös ilman ongelmia, tosin kovasti hengästyen. En yhtään ihmettele enää työmatkapyöräilijöitä. Ulkona polkeminen on maailman parasta työhommien nollausta.

Mutta että siinä rauhakseen ajellessa oli kyllä helppoa olla kiitollinen.

Rakas Joponi, taas kohdattiin!

Semmoista tulikin mieleen, että kun kaikki on omassa elämässä edes ihan kohtuullisen hyvin, on syytä olla tosi kiitollinen. Kiitollisena eläminen ja tämän hetken arvon näkeminen ei tarkoita sitä, etteivätkö asiat voisi olla vielä paremmin, mutta tuntuu kovasti siltä, että usein arki alkaa helposti, vähän kuin salaa, tuntua itsestäänselvyydeltä. Kaikenlaisia asioita ja ennen kaikkea ihmisiä elämässämme kannattaa opetella arvostamaan ennen kuin tapahtuu menetyksiä. Kiitollisuus ja arvostus toisen olemassaolosta on myös hyvä sanoa ääneen. Siitä tulee hyvä mieli molemmille.

Totumme niin helposti siihen, että kaikki on hyvin. Ja kun kaikki on pitkään (liian) hyvin, arki alkaa tuntua turhan tavalliselta. Kun kaikki toimii, on helppo tuudittautua siihen, että niin jatkuu ikuisesti. Ei ehkä osaa antaa riittävästi arvoa vaikkapa sille, että saa olla terve. Että saa hengittää itse. Että (useimmilla ainakin) on kaksi jalkaa, joilla kävellä. Että on isä, joka korjaa monta vuotta rikki olleen pyörän.

Niin kaunis, niin kaunis!

Silloin, kun elämä sujuu, on myös helppo takertua älyttömiin yksityiskohtiin. Silloin on helppo purnata, valittaa, vaatia lisää, olla tyytymätön, tylsistyä ja ärsyyntyä. Silloin on aikaa myös stressata täysin turhista asioista. Silloin ne pienet epäkohdat, joilla isoissa kriiseissä ei olisi mitään merkitystä, nousevat liiallisiin mittakaavoihin.

Kun tavallinen arki tökkii eikä hetkellisesti osaa nähdä sen kauneutta, kannattaa nipistää itseään ja katsoa ympärilleen. Silloin muistaa, ettei niitä tavallisia hetkiä olekaan. Ja osaa taas arvostaa niitä pieniä isoja asioita. Niitä, jotka joskus tuntuvat tylsältä ja tavalliselta, kunnes taas muistaa, miten onnekas onkaan.

Kun ei ole varmaa sekään, että aamuisin avaamme silmämme. Elämä täällä ei ole itsestäänselvyys, vaan välillä enemmänkin leijailua höyhenenlailla. Pelätä ei kuitenkaan kannata, se estää elämästä. Elämän loppumisen pelkäämisen sijaan voimme keskittyä asioiden vilpittömään arvostamiseen ja arkemme rakastamiseen, sellaisena kuin se on.

Kahdeksan vuotta sitten oli näemmä tarve liimata tarroja.

En usko, että ikinä voi olla liian kiitollinen siitä, että saamme olla täällä. Eikä siihen fiilikseen, että kaikki mitä tarvitsen on tässä ja nyt, tarvita Balin-matkoja, hienoja juhlia, uutta autoa eikä neliötäkään isompaa asuntoa.

Joskus riittää, että saa polkea vanhalla Jopolla tukka hulmuten pitkin rantoja auringon laskussa ja hymyillä vastaantulijoille.

Tällaisia mietteitä tänään. Pidä huoli itsestäsi ja rakkaistasi.