Kipeimmät tapahtumat…

…opettavat paljon, jos eivät jopa eniten.

Viime viikolla käväisin Radio Helsingissä Mili Kaikkosen Vaiheessa-ohjelmassa puhumassa vähävaraisuudesta ja sellaisesta köyhyydestä, joka ei oikeastaan näy päälle. Mili kysäisi minua ohjelmaansa kesäkuun lopussa, kun haastatteluni oli Hesarissa ja hän oli myös blogissani aiheeseen törmännyt. Suostuin radioon, koska teemahan on tärkeä ja itsellänikin läsnä elämässä paikoin edelleen, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Välillä raha-asiat ovat hyvällä tolalla, välillä on tiukkaa. Päätin kuitenkin, että radiohaastattelu olkoon nyt loppuklousaus tälle elämänvaiheelle ja tästä lähtien keskityn entistä enemmän hyvään kuin siihen, mikä on pielessä tai jotenkin eri tavalla kuin minäminäminä toivoisi. Toki minulla on erittäin vähätöinen kesä tuoreessa muistissani, mutta hei, ainakin oli tänä kesänä runsaasti vapaa-aikaa, jota sain viettää tyttärieni kanssa. Ei siis niin huonoa, ettei jotain hyvää. Jos kuitenkin kiinnostelee tuo noin kolme varttia kestävä haastattelu kuunnella, podcast löytyy täältä.

Radiohaastattelu ja vanhojen asioiden muisteleminen oli itselleni helppoa ja huomasin, ettei se nostata enää minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia itsessäni esiin. Minua jopa vähän huvittaa tämä, että olen jakanut elämäni kahteen vaiheeseen, oikeastaan kai sen kummemmin edes tiedostamatta. On se ensimmäinen, keskiluokkainen elämä. Se elämä, johon olin ihan tyytyväinen vai sittenkin tyytymätön, en edes oikein muista, koska en ikinä juuri ajatellut tunteitani tai onnellisuuden tasoani, menin vain ja porskutin eteenpäin. Sitten moni asia muuttui. Tuntui, että menetin kerralla hirveästi: jouduin luopumaan kodistani, suuri osa ystäväpiiristäni vaihtui, yhtäkkiä olin itse vastuussa täysin yksin myös lapsistani, ei ollut enää ketään toista, johon nojata edes näennäisesti. Siellä olin ja lilluin, otin kaiken irti tilanteesta enkä voinut hyvin. Silti, mitä enemmän aika kultaa muistoja ja mitä pidemmälle pääsen elämässäni, sitä enemmän ajattelen, että tuo on juurikin parasta, mitä sillä hetkellä saatoin käydä läpi. Uskon vahvasti siihen, että useimmilla asioilla on tarkoituksensa, vaikka ne satuttavat meitä sillä hetkellä kuinka paljon tahansa ja sitä jopa luulee, ettei niistä selviä. Tietyt asiat eivät välttämättä ikinä unohdu, mutta silti elämä voi todella muuttua paljon paremmaksi kuin mitä se edes aiemmin on ollut. Itse huomasin, että okei. Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin velloa loukkaantumisissani loppuelämäni tai sitten voin alkaa elää toisin. Jotkut ihmiset antavat kokemuksiensa määritellä heitä loppuelämänsä. Ja se on myös vähän surullista. Toki puhun nyt vain omista kokemuksistani enkä voi tietää esimerkiksi sitä, mitä sinulle on tapahtunut tai miltä sinusta tuntuu.

Mutta jos ajattelee, että olisin vain jatkanut porskuttamistani samalla tavalla kuin aiemminkin, moni asia olisi jäänyt oppimatta. On vaikea sanoa, millaista elämäni olisi nyt, en voi ikinä tietää sitä. Mutta ihan varmasti joitain asioita olisi jäänyt kokematta. Olisinko esimerkiksi saanut mahdollisuuden oppia anteeksiannon voiman? Anteeksi annolla niin itselle kuin toisille on erittäin vahvistava vaikutus, enkä nyt puhu egosta, vaan tarkoitan asiaa enemmänkin sielun tasolla. Jälkeenpäin pystyn näkemään myös haastavat ihmissuhteet ja muut koettelemukset kokemuksina, jotka avaavat sydäntä olemaan läsnä ja rehellisempi myös itselle ja muille. Itselleni kaikki tämä on tuonut valtavasti empatiaa, myötätuntoa, ymmärrystä ja halua auttaa, jos nyt muutamia plussia luettelen. Ja miten hieno tunne on ollut se, kun on saanut keskustella asiat halki, ja antanut anteeksi puolin ja toisin. Toisten ihmisten ratkaisuja elämässä ei voi selittää eikä kontrolloida, mutta se, että niiden kanssa saa rauhan, on hieno tunne.

Olen myös ymmärtänyt sen, ettei kukaan meistä jaksa aina olla vahva tai positiivinen. Mutta silti uskon siihen, että me pystymme pitkälti valitsemaan sen, miten asioihin suhtaudumme ja miten tunteitamme tuomme esiin tai niitä käsittelemme. Tietenkin saa olla surkea, jos siltä tuntuu. Saa kiukutella, rähjätä ja valittaakin. Nitistä ja natista, vaikka sitten pikku asioista. On hyvä muistaa, että jokainen näkee asiat omalta kantilta. Minun pikku asiani on eri kuin sinun pikku asiasi. Minun huonovointisuuteni on eri kuin sinun huonovointisuutesi. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi, olemme vain erilaisia. Mutta itse olen huomannut, että vain minimalistinen piipahdus noihin edellä mainittuihin negatiivisiin tunteisiin riittää itselläni. Hyvin nopeasti tulee jo kiire valita toisin, ajatella toisin ja päästä takaisin sinne ilon ja sisäisen voiman kanavalle. Koska siellä on niin paljon parempi olla. Sitä on ehkä oppinut arvostamaan itseään niin paljon, että haluaa itselleen ennen kaikkea hyvää.

Osa meistä haluaa alkaa seikkailla omassa elämässään ja löytää elämälle merkitystä ja vahvistusta ilman mitään isompia vastoinkäymisiä. Osa meistä joutuu sinne puoliväkisin jonkin kriisin kautta, kuten itsekin. Aluksi kaikki on ihan paskaa, mutta sitten jossain vaiheessa sitä lakkaa taistelemasta. Huomaa, että itsen muuttaminen ja itseen tutustuminen voikin olla aivan huikea seikkailu, upea tarina, joka avaa uusia polkuja ja ovia ja saa sen kaiken tavallisenkin loistamaan jotenkin ihmeellisessä, hienossa valossa.

Ja onhan se niinkin, että juuri minun elämäni kipukohdat ovat työntäneet minut sinun sydämeesi tai ainakin sinun tietoisuuteesi. Ilman elämäni satuttavampia kokemuksia en olisi tässä kirjoittamassa.

Ja vielä yksi tärkeä oivallus, jonka parissa olen joutunut tekemään paljon mietiskelytyötä, jotta sen hyväksyisin. Kuka tahansa meistä voi ottaa apua, rakkautta ja voimaa vastaan toisilta, mutta parantua ja selviytyä voimme vain itse, omasta halustamme ja oman itsemme, oman sisäisen voiman puoleen kääntyen. Ketään toista ei voi pakottaa.

Iloa alkaneeseen viikkoosi!

Kun toinen elämäni alkoi, tuntui siltä kuin joku olisi ottanut laput pois silmiltäni. Näinkö upea tämä maailma onkaan!!