Kohti unelmatyötä!

Tarkemmin sanottuna kolmatta sellaista! Ensi viikolla nimittäin jatkuu life coach -koulutus ja tällä viikolla vedin ensimmäisen tunnin mittaisen harjoitusvalmennuksen, joka mielestäni meni aika hyvin. Valmennus ei siis tarjoa asiakkaalle valmiita ratkaisuja, vaan valmentaja kysymyksillään saa asiakkaan kertomaan, pysähtymään ja myös oivaltamaan asioita omasta tilanteestaan ja tavoitteistaan. Fiilis itselläni ensimmäisen session jälkeen oli tosi hyvä, koko ajan vahvistuu ajatus siitä, että valmentaminen on juuri sitä, mitä haluan tehdä näiden muiden jo vakiintuneiden hommieni lisäksi. Haluan myös alkaa vetää erilaisia kehon ja mielen yhdistäviä kurssipäiviä ja myös alkaa luennoida, vaikka sitä luennoimista tai yleisölle puhumista vielä vähäisellä kokemuksella jonkin verran jännitänkin. En siis turhaan ensimmäisenä life coach -koulupäivänä sanonut, että tavoitteeni on puhua Finlandia-talossa täydelle tuvalle. Pysyköön tuo tavoite mielessäni niin kauan, kunnes se toteutuu!

Aloin sitten miettiä sitä, miten saavuttaisin nämä yllä mainitut tavoitteeni ja muitakin niiden lisäksi. Oivalsin nopeasti sen, että en tarvitse tähän mitään taikasauvoja, vaan tekemällä noita asioita samalla intohimolla kuin aikanaan aloitin urani liikunnan tai kirjoittamisen parissa, tulen varmasti pääsemään niin pitkälle kuin itse vain haluan.

Aloitin jumpan ohjaamisen 15 vuotta sitten toisen työn ohella ja kahmin heti alussa tunteja valtavasti, koska halusin saada ohjaamiskokemusta, halusin kehittyä ja oppia lisää. Ohjasin heti niin kaupallisilla saleilla kuin naisvoimistelijoissakin, ja palo kehittyä oli kova. Olin ohjannut kolme kuukautta, kun eräs pomoni kysyi, että todellako olet ohjannut vain kolme kuukautta. Ensimmäiset kymmenet ohjaukseni olivat varmasti ihan kaaosta, jännitin niin, että jalkani olivat aivan solmussa, mutta siitä se lähti. Halu tehdä oli niin kova, että en välittänyt epäonnistumisista, otin ne haasteena vastaan ja ymmärsin, että suunta on eteenpäin. Reissasin julkisilla ympäri kaupunkia ja naapurikuntiakin, ohjasin, ohjasin ja ohjasin. Kävin muiden tunneilla oppimassa lisää. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, tekemällä oppii. Kurssittauduin myös monessa paikassa ja pari kertaa opiskelin kahdessa eri koulussa liikunnanohjaajaksikin, tosin ikinä en valmistunut, koska ryhmäliikunta ja personal training vetivät minua puoleensa magneetin lailla.

Kun reilu kymmenen vuotta sitten aloin kirjoittaa, lähestyin heti isoja aikakauslehtiä ja ensimmäiset juttuni olivatkin Trendissä ja Kaksplussassa. Otin yhteyttä eri toimituksiin rohkeasti ja pyysin saada tulla käymään mappini kanssa, jonka hankin ensimmäisen jutun julkaisun jälkeen. Luonnollisesti mapissa oli aluksi vain yksi työnäyte, sitten muutama. Ideoin juttuja ja ehdottelin niitä sinne tänne. Vuoden sisällä mappini pullisteli työnäytteitä ja pääsin ensin määräaikaiseksi, sitten kokopäivätöihin Kotivinkin toimitukseen. Halusin niin paljon myös toimittajaksi, että laitoin itseni todella likoon enkä edes osannut hävetä sitä, että alussa työnäytemappini oli enemmän tyhjää täynnä. Muistan vielä, millä päättäväisyydellä puskin kohti unelmaani. Useimmiten minuun myös suhtauduttiin hyvin. Vain yhdestä lehdestä, jonne ehdotin ideoita ja kerroin itsestäni, minulle vastattiin, että ”Ei meillä ole aikaa alkaa opettaa ketään toimittajaksi, joten ei kiitos tarjouksellesi”. En lannistunut tuostakaan, koska tiesin kyllä, että jos tarpeeksi haluan kirjoittajaksi, sen myös saavutan. Mikään ei tosin tietenkään tullut ilmaiseksi, tein töitä todella paljon. Olen myös todella kiitollinen ihmisille, jotka luottivat ja uskoivat minuun, vaikka kokemusta ei juuri ollut. He antoivat minulle mahdollisuuden, vaikka eivät voineet lopulta tietää lopputulosta. Heidän ansiostaan olen nyt tässä.

Mietin sitten sitä, miten tämä valmentaminen ja luennoiminen tai ihan mihin muuhun tahansa ammattiin pääseminen sitten eroaisivat siitä, mitä olen jo aiemmin saavuttanut ja joita saan yhä tehdä liki päivittäin. No ei mitenkään. Kun tietää, mikä oma tavoite on ja on valmis tekemään töitä sen saavuttaakseen ja polullaan kehittyäkseen, niin oikeastaan mikä edes voisi olla esteenä? Sitä sisäistä paloa, intoa ja halua on vaikea sammuttaa, kun sen on saanut roihahtamaan. Ja juuri intohimo on se polttoaine, jolla me kaikki voimme mennä kohti omia tavoitteitamme. Kun ihan oikeasti, koko sydämestään jotain haluaa, on sitä valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven, sanovat toiset sitten mitä tahansa.

Itsekin tuolloin aikoja sitten päätin, että sanoo kuka mitä tahansa ja dissaa minua vaikka sitten kuinka paljon vain, en välitä siitä. En voi sanoa, että tuolloin vasta aloittaneena ja vieläpä ilman akateemista tutkintoa olevana aloittelevana toimittajana minut olisi otettu aina kovin hyvin vastaan. Sain kuulla monenlaista aina tytöttelystä kesäapulaisuuteen ja aina minulta kysyttiin, että missä olet opiskellut. Olin päättänyt näyttää, että osaan ja pystyn, vaikka sitten ilman niitä pitkiä opintoja, jotka varmasti olisivat olleet hyväksi, mutta elämäntilanteen (kaksi pientä lasta) vuoksi mahdotonta toteuttaa. Jätin seläntakanajauhamiset omaan arvoonsa, sillä siinä vaiheessa minulle vain oli ihan sama mitä muut minusta puhuvat. Itse tiesin, mitä kohti olin menossa. Pystyin myös irrottautumaan siitä alemmuuden- ja huonommuudentunteesta, että olisin jotenkin huonompi kuin muut, vain siksi, että olin juuri aloittanut tai että kirjoitin ilman pitkää tutkintoa, ylioppilaspohjalta. En hävennyt sitäkään, vaikka minulla alussa ei ollut juurikaan näyttää mitään valmista. Ja jokaisesta tekemästäni mokasta opin sata kertaa enemmän kuin onnistumisista.

Haluan vain sanoa, että jokainen aloittaa jonkin uuden asian joskus, eikä siinä uudessa asiassa täydy heti olla superhyvä. Vastoinkäymisistä ei kannata lannistua, ja usein ne esteetkin ovat vain hidasteita ja asioita, jotka menevät eri lailla kuin me ensin haluamme. Ja jälkeenpäin niistäkin voi paljastua jotain hyvää. Jos todella haluat jotain saavuttaa, pysähdy kuuntelemaan itseäsi hetkeksi. Lopulta uskon, että ne vastaukset kysymyksiimme löytyvät meistä itsestämme. Usein olemme vain liian kiireisiä kuullaksemme niitä. Ja jos joku asia ei jätä sinua rauhaan, voi se olla merkki siitä, että sinun kannattaisi perehtyä siihen ja sen mahdolliseen toteuttamiseen. Näin minäkin nyt ensin opiskelen life coachiksi. Sitten sen jälkeen ehkä tunnustelen, voinko vielä toteuttaa erään ammatillisen koulutuksen, josta olen aina välillä haaveillut viimeiset 15 vuotta. Jää nähtäväksi!

Iloista torstaipäivää sinulle!

Yhä edelleen sorvin ääressä 15 vuoden jälkeen.

P.s. Syksymmällä tarvitsen lisää harjoitusvalmennettavia, mutta palaan asiaan myöhemmin!