Kuka olisit, jos et pelkäisi?

Jos et pelkäisi, kuka olisit? Se on kysymys, joka kannattaa välillä itselleen esittää.

Ihminen muuttuu, kasvaa ja kehittyy koko ajan, sinäkin. Silti emme aina ehkä uskalla olla ihan sitä, mitä haluaisimme olla. Mutta muutos tapahtuu usein niin huomaamatta, ettei sitä huomaa. Sen huomaa vasta sitten, kun alkaa noteerata, että kas, riidellessä en enää karju kuin leijona tai paisko tavaroita ja itseasiassa enhän juuri enää koskaan edes riitele. Näin on käynyt itselleni esimerkiksi parisuhteessa. Tai että kas, en syönyt enää koko suklaalevyä kerralla, vaan kolme palaa riitti. Tuokin kuulostaa korviini jotenkin tutulta!

Kirjoittaminen on itselleni helppo tapa ilmaista itseäni ja käsitellä myös elämän vastoinkäymisiä ja siitähän tämä blogikin sai alkunsa. Mutta paitsi että kirjoitan blogiin, kirjoitan viikottain muistivihkoihin, joita minulla on ihan liikaa ja joka puolella. Hei, olen Jenny. Olen koukussa muistivihkoihin. Onneksi tiedän ainakin yhden bloggaajan, joka on koukussa kahvimukeihin! Riippuvuutensa kullakin.

Itse palaan aika ajoin noihin vanhoihin kirjoituksiini ja eilen törmäsin kysymykseen, jonka olin esittänyt itselleni 15.4.14 eli kaksi ja puoli vuotta sitten lifecoach-koulutuksessa ja se kuului:

Jos et pelkäisi, kuka olisit? 

Olisin rehellisempi ihminen niin muille kuin ennen kaikkea itselleni. Kuuntelisin sydämeni ääntä ja luottaisin intuitiooni. Luottaisin siihen, että elämä kantaa ja lakkaisin häpeämästä itseäni ja menneisyyttäni, toisten tekoja, omia tekojani, vaikeuksiani ja voitettuja kärsimyksiäni. Jos en pelkäisi, halaisin itseäni tiukemmin ja rakastaisin itseäni vielä enemmän, antaisin itselleni enemmän arvoa, olisin sinut oman ainutlaatuisuuteni kanssa. 

Vau, kiinnostavaa! Tuossa vaiheessa olin kulkenut tätä nykyistä matkaa reilu kuutisen vuotta, ja olin näköjään silti ihan kuin ensi askeliani ottamassa. Täytyykin sanoa, että parissa vuodessa on tapahtunut hillittömän paljon, mikä ei tietenkään ole tullut ilmaiseksi, vaan tietoisella henkisellä duunilla, jatkamalla tutustumista itseeni ja tutkimalla fiiliksiäni, kokemuksiani, olemistani ja tekemistäni.

Mitä vähemmän pakotat, sitä enemmän saat

Nyt kun luen tuota listaa, en edes käsitä, mitä ja miksi olen hävennyt niin paljon. Olemmehan kaikki ihmisiä, joille sattuu ja tapahtuu paljon elämässä. Mutta kai se on niin, että ihminen kaipaa niin paljon rakkautta, hyväksyntää, nähdyksi ja kuulluksi tulemista, että sitä pelkää omia tehtyjä virheitä, toisten tekemiä, mutta itseä koskevia virheitä, omia tulevia virheitä ja ennen kaikkea muiden suhtautumista ja sanomisia. Sitä voi pelätä niin paljon, ettei ehkä uskalla elää, kuten itse haluaisi.

Jokaista ei voi miellyttää, vaikka olisi kuinka virheetön tahansa. Eikä ihmisenä oleminen ole sitä, että olisi virheetön, valmis tai erityisen ehjäkään. Tärkeintä olisikin se, että miellyttäisi itse itseään ja eläisi niin, että voisi itse jokaisena iltana painaa päänsä tyynyyn levollisena ja tyytyväisenä, kiitollisena tästäkin kokemastaan päivästä.

Usein on toki vaikeaa antaa muille ihmisille vapautta ajatella itsestä mitä tahansa, ja kritiikki helposti pahoittaa mieltä, jos se menee vaikka henkilökohtaisuuksiin (ilman syytä). Mutta uskon siihen, että mitä paremmin viihdyt itsesi kanssa, sitä vähemmän tarvitset hyväksyntää toiselta. Ja mitä vähemmän tarvitset hyväksyntää toiselta, sitä vähemmän kontrolloit sen saantia. Ja kun kontrolloit vähemmän, silloin moni asia saapuukin luoksesi kuin automaattisesti, pakottamatta. Paradoksaalista, mutta niin usein olen kokenut tuon asian todeksi niin parisuhteessa, ystävyyssuhteissa, työssä kuin vanhempanakin. Saan sen, mitä en pakota!

Kaikki lähtee itsensä arvostamisesta ja asioiden hyväksymisestä

Moni ajattelee liikaa sitä, mitä muut heistä ajattelevat ja yrittää sitten toimia niin, miten olisi sovinnaista ja odotettua. Muutamaan otteeseen olen jutellut parin kaverini kanssa, joilla myös on ollut suuria haasteita elämässään ja ensimmäisenä heillä vielä pitkänkin ajan jälkeen nousee esiin pelko ja häpeä siitä, mitä muut heidän vastoinkäymisistään ovat mieltä. Se on jokseenkin surullista, sillä silloinhan oma elämä jää sivurooliin kun tärkeimmäksi nousee se, miltä muiden silmissä näyttää.

Itseä varten täällä lopulta eletään, ei muita miellyttääksemme. Olen itsekin kokenut suurta epäonnistumisen tunnetta ja monessa asiassa epäonnistunutkin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen noissa tunteissa jumittaminen ei ole saanut aikaan mitään hyvää, vaan päinvastoin. Uskon, ettei mokaamisessa useinkaan pahinta ole itse moka, vaan se järisyttävä häpeän tunne siitä, mitä toiset nyt ajattelevat ja menettääkö itse jollain tapaa kasvonsa. Ihminen kyllä osaa olla todella ankara ennen kaikkea itselleen.

Elämästä tulee toki ottaa vastuuta ja tehdä asioita niin, ettei loukkaisi toisia ainakaan tarkoituksella, mutta syyllisyyttä ei useimmiten ainakaan kannata potea. Ja usein ongelmatilanteistakin on jotain hyötyä. Kaikki tämä jo tähän asti kulkemani tie on näyttänyt, että vaikka ihmisellä olisi ollut pieniä tai suunnattomia vaikeuksia, itseen on mahdollista luoda ihan uudenlainen suhde, jos vain todella haluaa.

Mutta kaikki lähtee itsestä, itsensä arvostamisesta ja asioiden hyväksymisestä. Siitä, ettei mieti mitä muut nyt sanovat tai ajattelevat itsestä, vaan miettii sitä, mitä tuntemuksia itse itsessään herättää. Se ei ole helppoa, ja monessa paikassa sanotaankin, että itsensä hyväksyminen tai edes ymmärtämään oppiminen on monella tapaa tärkeimpiä kohtaamiamme henkisiä haasteita.

Harjoitukset jatkuvat. Mahtavaa torstaita, taas on toivoa!