Kun liikaa murehtii…

…Sydäntä voi puristaa ja vatsaan tulla klimppi.

Huh! Vaikka näitä henkisiä polkuja on tullut kuljettua jo useampi vuosi, niin hetkittäin on tuntunut siltä, että olen matkani juuri aloittanut. Viime päivinä nimittäin huomasin stressaavani erinäisiä asioita, joita en tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Osa häiritsee arkeani tässä hetkessä, osalla ei ole enää mitään merkitystä. Vaikka tiedän koko olemuksellani, ettei stressaaminen auta, vaan pulman miettimisen sijaan minun tulisi ehdottomasti etsiä ratkaisua, en vain ole oikein kyennyt siihen.

Kaikkeen ei edes löydy ratkaisua. Osa asioista vain on, ja se on hyväksyttävä. Tiedän myös sen, etten ikinä tule saamaan kaikkiin kysymyksiini vastauksia. Mutta että minä, joka enää vain harvoin päästän murehtimista ja stressiä arkeeni, olen antanut pelon hiipiä ja luikerralla ajatuksiini ja kasvaa turhan isoksi. Ja hei, erityisesti yön pimeinä hetkinä oikeasti aika vaatimattomatkin murheet (ainakin maailmassa tapahtuviin asioihin verraten) tuntuvat jättiläisen kokoisilta. Hetkellisiä helpotuksia olen toki kokenut, silloin, kun olen saanut tehdä asioita, joista todella nautin, kuten kirjoittaa, urheilla tai olla rakkaideni seurassa. Ja toki silloin, kun saan tuijottaa merelle, kaikki harmit unohtuvat.

Porkkalanniemeä en voi kuin suositella.

Tiedän toki senkin, että olen niin monessa soosissa keitetty, että tiedän rämpiväni näistäkin pulmista yli. Tiedän, että lopulta kaikki järjestyy ja joskus vielä nauran näillekin hetkille. Silti en pidä siitä satunnaisesta kireydestä, millaiseksi huolet hermoni pingottavat. Se ei ehkä näy päälle, mutta tunnen sen sisälläni. Se on se olo, kun tekee mieli juosta niin kauan, ettei jaksa enää metriäkään. Se on se musta klimppi vatsassa, joka ei tahdo lähteä edes hengittämällä.

Mutta nyt on näin ja sitten on toisin. Ainakin tulevana alkuvuonna ilmestyvä Sisäisen voiman pikkusisko tulee olemaan täynnä autenttista materiaalia! Vahvaa arkea iloineen ja suruineen. Toivottavasti pystyn myös tässä hetkessä näkemään pian ratkaisuja, enkä vain kärpäsestä härkäseksi muuttuneita huolia.

Mikä voisi olla kauniimpaa kuin tämä hetki?

Mutta lopulta, tiedän, että pystyn vaikuttamaan päässäni pyöriviin keloihin. Kun oikeasti kaikki on hyvin, kun vain muistan hengittää, enkä anna ajatusten lähteä liian kovaan laukkaan. Huomaan myös, että juuri tässä hetkessä on niin hektistä, että kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta. Somehetkien sijaan paikallaan olo tekemättä mitään tekee enemmän terää.

Vaikka sitä tietää, ettei murehtiminen auta, niin joskus siltä ei voi välttyä. Jos siis sinäkin murehdit tänään tai eilen tai kumpanakin päivänä, se on inhimillistä. Mutta turhaa silti. Ja siinä hetkessä, kun asian huomaa ja tiedostaa, on jo päässyt askeleen voitolle. Onneksi silloin, kun tuntuu karsealta, voi aina laskea kaikki ne sadat asiat, jotka arjessa ovat hyvin. Ja olla niistä kiitollinen ja todeta, ettei oikeasti elämä ole hullummin. Silloin, kun pelko yrittää ottaa niskalenkkiin, pitää muistaa rakkaus.

Olisin voinut jäädä tänne pidemmäksi aikaa.

Kun peikoille, menneille ja nykyisille, ei anna valtaa, ne lakkaavat riehumasta. Ne voi ottaa vastaan, antaa olla ja sitten toivottaa tervemenneeksi. Kiitollisuus ei sittenkään mahdu samaan hetkeen negistelyn, pelon, surkuttelun, toivottomuuden ja ahdingon kanssa.

Olkoon huominen valoisampi! Hyvää yötä.

Nyt jo vähän naurattaa, kun ymmärtää, miten murehtimispeli toimii. Ego pelkää, sielu ei.