Ooooh! Olen uusi ihminen! Piksun yläkulmahampaat pukkasivat ikenestä läpi ja viikon valvominen on ohi. Viime yönä jouduin heräämään hänen kanssaan vain kahdesti ja aamulla tunsin itseni niin virkeäksi, että olisin voinut hyppelehtiä ilosta.

Tällä viikolla alkavat koulut. Itse olisin valmis ryhtymään hommiin jo täysillä, mutta ihmiset vastailevat sähköposteihini, ideoihini ja muihin kyselyihini valitettavan hitaasti jos lainkaan. Ymmärrän kyllä, että loman aikana kertyy meilejä, mutta silti kärsimättömyys minussa yrittää saada vallan. Lasken siis kymmeneen.

Eilisen postaukseni innoittamana olen pohtinut paljon sitä, miten ollaan läsnä hetkessä. Se kuulostaa helpolta, mutta ainakin itselläni, joka ennen olin tottunut tekemään montaa asiaa kerralla, se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja vaatinut paljon päivittäistä harjoittelua. Ja miten muuten voikaan olla, että tuo ”tottunut tekemään montaa asiaa kerralla” kuulosti minusta ennen hyvältä, nykyään sen saundi on säälittävä. Mielestäni paljon coolimpaa on sanoa, että on tottunut tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja osaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Juuri tähän hetkeen.

Hetkeen keskittyminen ja omien ajatusten hiljentäminen on haastavaa. Eckhart Tolle kirjoitti kirjassaan, että aina kun onnistumme luomaan katkoksen ajatustemme virtaan, tietoisuus ja sitä kautta myös hetkessä oleminen voimistuvat. Ymmärrän sen, mutta miten hemmetissä se sitten käytännössä tapahtuu? Loogista, mutta silti niin vaikeaa.

Moni käyttää hetken tavoittamiseen meditaatiota. Itsekin olen sitä yrittänyt toisina jaksoina enemmän, toisina vähemmän. Pakko tunnustaa, että yksinkertaisesti en ole onnistunut siinä. Jo vartin joka aamuinen ja iltainen meditaatioharjoitus on tuntunut minusta uuvuttavalta. Monesti olen katsonut kelloon kesken muminan, että joko saa lopettaa. Itsensä tylsistyttäminen ei liene harjoituksen tarkoitus. Silloin vasta niitä ajatuksia alkaa päässäni pyöriäkin.

Mikä sitten toimii itselläni? Urheilu. Sisäpyöräilypyörän kampien pyörittäminen yksinkertaisen ja voimakkaan bassojytkeen tahdissa voi saada minut sellaiseen tilaan, että ainakin minusta on jälkeenpäin monesti tuntunut siltä, että silloin en ajattele mitään. Toinen, jota harrastin enemmän aikaisemmin, ja osoittautui toimivaksi, on juoksu. Kuulokkeet korvilla juokseminen yksin metsätiellä keskellä ei mitään on auttanut minua monet kerrat keskittymään hetkeen ja tyhjentämään pääni turhasta. Samaa olen huomannut myös tiskatessani ja toisinaan myös ihan työtä tehdessäni. Keskityn tekemääni niin, että saatan havahtua vasta, kun joku kutsuu nimeäni neljättä kertaa. Mutta onko sellainen sitten enemmänkin ajatuksiin uppoamista kuin niistä irrottautumista.

Iltaisin teen monesti rentoutumisharjoitusta, jossa käyn koko kehon läpi varpaista päähän asti. Ajattelen, että varpaani ovat painavat ja lämpimän tuntuiset. Siitä siirryn sitten jalkapöytään, nilkkoihin, sääriin ja niin edespäin. Se on hyvä tapa paitsi nukahtaa, myös nollata ajatukset.

Tolle kehoittaa kirjassaan meitä käyttämään aisteja täydesti, olemaan siinä missä olemme, katselemaan ympärillemme ilman että tulkitsisimme näkemäämme, näkemään valon, pinnat, värit ja kokemaan esineiden äänettömän olemuksen. Kannattaa ainakin kokeilla.