Luulin olevani läsnä…

…mutta ehkä en ole sitten ollutkaan, ihan täysin. Tämä postaus sisältää vinkin, jolla sinäkin voit ankkuroida itsesi mihin tahansa hetkeen.

Olen pitänyt itseäni melko läsnäolevana tyyppinä. Toisaalta tiedostan sen, että minun on vaikea istua paikallani kovin kauaa hiljaa tekemättä mitään. Esimerkiksi jos lapsi katsoo lasten ohjelmaa telkkarista, en vain oikein osaa olla, vaan joko luen tai räpellän kännykkää ja surffaan netissä. Meditoidessanikin mielessä käy monenlaista: ai perhana, sukassa on reikä. Ai mitä sieltä kaupasta pitikään ostaa. Aijettä sentään, olen unohtanut vastata yhteen viestiin. Tiedostan sen, että ajatukset saavat tulla ja mennä, mutta usein niitä vain vaikuttaa tulevan mieleen lakkaamatta, vaikka pyrin rauhan tilaan.

Olen käynyt nyt muutamia kertoja Jenni Kauppilan valmennuksessa, ihan vain siksi, koska olin kuullut hänestä paljon hyvää ja tuli olo, että tätäkin haluan kokeilla. Hommasinkin sitten Jenniltä alkuvuodesta neljän kerran valmennussetin, ja jokaisella tapaamiskerrallamme olen oivaltanut jotain uutta. Vau! Viime kerralla puhuimme muun muassa läsnäolosta ja huomasin, että aina Jennille asioista kertoessani minulla on tapana katsoa hänen ohitseen vasemmalle yläviistoon. Saman tavan huomasin itsessäni itse asiassa jo viime keväänä, kun Naisen iholla -kirjan tiimoilta annoin haastatteluja eri medioille (Nyt on muuten Naisen iholla -kirja alelaareissa Adlibriksessä, jos innostaa hankkia). Melkeinpä tavaramerkkinäni oli katsoa haastattelijan ohi vasemmalle yläviistoon. No, viime kerralla sitten Jenni pyysi, että katsoisin häneen koko ajan, kun puhun tai vaikka sitten olen hiljaa. Toista ihmistä suoraan silmiin katsominen koko ajan tuntui aluksi ihan omituiselta, hämmentävältä ja jopa kiusalliseltakin. Aluksi ajattelin, että livistän kohta paikalta, mutta kas, kehoni oli liimaantunut tuoliin. Omaa epävarmuuttani sitten peitin sillä, että minua alkoi hihityttää ihan hirvittävästi. Teki mieli myös vääntelehtiä paikallani, mutta yllättävästi homma alkoi sujua, vaikka aluksi vähän väliä katse tuntui kohoavan jonnekin korkeuksiin. Tunnin päästä kuitenkin huomasin jo, miten helppoa se silmiin katsominen tauotta olikaan. Ja oikeastaan myös ajatukset tuntuivat hidastuvan, yhtäkkiä ei ollut enää sitä valtavaa sekametelisoppaa päässä pyörimässä, vaan oli vain läsnäolo hetkessä ja rauhallinen olo. Kaimani on muuten ihan mahtava tyyppi ja häneltä on tulossa esikoiskirja ulos huhtikuussa, odotan teosta jo innolla. Tulen varmasti sen lukemaan ja raportoimaan kirjasta täällä blogissa.

No, sinä päivänä kotiin mennessäni sitten päätin, että tästä eteenpäin olen todella läsnä, kun olen jonkun toisen ihmisen kanssa samassa tilassa. En ole tästä silmiinkatsomis-projektistani sen enempää kenellekään maininnut, mutta uskon, että moni saattaa kokea sen juurikin niin, tuo henkilö on todella läsnä ja minua varten, kuten sen itsekin koin. Olen huomannutkin sen jo toimivan hienosti, tosin olen huomannut myös sen, että ihmiset helposti kiusaantuvat intensiivisestä katseesta ja alkavat sitten itse katsella minne sattuu. Silti suosittelen kokeilemaan, vaikuttaa toimivan niin lasten kuin puolisoiden kuin kaupan kassan tai bussikuskin kanssa. Ja toihan se itselleni ihmeellisen hiljaisuuden tilan, jossa ei oikeastaan ollut enää edes sanoja. Sanoinkin Jennille, että yllättäen en keksi mitään puhuttavaa, kun tuntuu siltä, että ajatuksia ei ole! Raikas fiilis kaiken sen ajatusmyllyn sijaan.

Huikeaa perjantaita sinulle. Katsellaan toisiamme simmuihin!

Ole. (Kuva: Pinterest)