Hyvä elämä

Mikään ei ole lopullista…

…mietin tässä samalla kun jälleen kerran fiilistelen uutta puhelintani. Kaikki menee ohi, niin ilo ja suru, onni ja epäonni, mikä tahansa tunne tai tilanne, mikään ei jatku loputtomiin.

Kolme viikkoa sitten sain hommattua uuden puhelimen, johon en ole kyllästynyt, en sitten lainkaan. Viimeksi eilen illalla taas hehkutin, että onpa ihanaa, kun on toimiva luuri, juuri sellainen, millaisen halusinkin. Monelle uuden puhelimen hankkiminen ei ole mikään kummallinen juttu, sen kun menee kauppaan ja ostaa, mutta itselleni isommat ostokset ovat niin sanotusti yhä arjen luksusta. Muistan, kun puolitoista vuotta sitten hankimme upouuden normaalilevyisen sängyn 140 senttisen sijaan. Monen kuukauden ajan joka ilta jaksoin aina kiittää uudesta, ihanasta sängystä. Mietin, miten kiitollinen olen ja miten hyvin siinä nukunkaan, kun oli kunnolla tilaa pötkötellä. Olen sitä mieltä, että materia ei tee ihmistä onnelliseksi, mutta kun on jotain oikein kauan odottanut, siitä haaveillut ja sitä tavoitellut, niin sitten kun sen lopulta saa hommattua, kyllä onnellisuustaso nousee hetkellisesti, vaikka nämä tällaiset (egon) riemut ovatkin ohikiitäviä, eivät pysyviä. Kuitenkin sitä osaa aivan eri tavalla arvostaa asioita, kun ne eivät ole itsestäänselvyyksiä eivätkä hoidu tuosta noin vain. Jo itsessään se tavoittelu- tai unelmointivaihe on osa prosessia, melkein yhtä ihanaa kuin se tunne sinä hetkenä, kun asia sitten on omissa hyppysissä.

Materiaakin palkitsevampaa on ollut kulkea tässä omassa muutoksessa mukana. Polku on pitkä ja jännittävä, eikä loppua näy. Jokainen päivä tuo mahdollisuuksia oppia ja jokaiseen aamuun herään innoissani siitä, mitä tuleman pitääkään. Olen kulkenut pitkän matkan siitä, kun syytin omasta ahdingostani muita ihmisiä. On pitkä matka siitä, kun kysyin, että miksi minä sen sijaan, että olisin vain nauraen todennut, että no miksipä en minä, miten asiat nyt näen. Se tuolloin loputtomalta epätoivon putkelta tuntunut tunneli tuntuu nyt jälkikäteen minimaaliselta pikku pätkältä, jossa valoa kajastaa jo sisään astuessa. Itselläni ei vain tuolloin ollut palikoita käsitellä asioita enkä osannut luottaa siihen, että asiat oikeasti järjestyvät. En tiennyt sitä, että mikään tilanne tai tunne tai jakso elämässä ei ole lopullinen, vaan kaikki menee ohi. Jos nyt voisin palata elämässäni kuusi tai seitsemän vuotta taaksepäin, sanoisin itselleni seuraavat sanat:

Ensinnäkin, mitään hätää ei ole. Et ole yksin. Asiat menevät ja tulevat menemään kuin on tarkoitettu. Tulet vielä näkemään, että se mitä nyt tapahtuu, on omaksi parhaaksesi ja tulet vielä kiittämään näistä asioista monta kertaa. Nyt sinun tulee nähdä oma voimasi sisälläsi ja pyytää viisautta ja energiaa selvitä kaikesta kohtaamastasi. Lakkaa keskittymästä lopputulokseen, sillä lopputuloksella ei juuri tällä hetkellä ole mitään väliä, koska olet tässä ja nyt. Luota siihen, että maailmankaikkeudessa asiat järjestyvät lopulta kuten parhaaksi on. Kiitä tilanteista ja ihmisistä, jotka olet elämääsi saanut. Ne, jotka sinua kipeimmin satuttavat, opettavat sinulle eniten ja auttavat sinua eniten matkallasi parhaaksi versioksi itsestäsi, siksi, kuka oikeasti olet kaikki nämä vuodet ollutkin. Onnea ei voi olla ilman surua, kaikella on vastakohtansa. Kun uskot itseesi, oli kyse kuinka tiukasta paikasta tahansa, vedät puoleesi sitä energiaa, joka lopulta oikealla ajallaan auttaa palasia loksahtamaan kohdilleen. Sinun ei tarvitse kysellä, määritellä, analysoida tai luokitella sitä, miksi asiat menivät, kuten menivät. Ota täysi vastuu elämästäsi ja siitä, mitä se nyt on tai ei ole. Usko, että sattumia ei ole ja tiedosta se, että kaikkeen mielestäsi negatiiviseen liittyy opetus. Lakkaa syyttämästä, lakkaa taistelemasta, lakkaa tuntemasta syyllisyyttä. Anna asioiden olla ja tulla sellaisina kuin ne ovat ja tulevat. Heikkenet taistellessasi jotain vastaan, vahvistut hyväksymisen ja anteeksiannon kautta. Ja kun kaikki tämä on ohi, olet viisaampi, rakastavampi, empaattisempi ja lempeämpi kuin ikinä olisit voinut kuvitellakaan.

Hahaa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tänään mietin sitä, miten ihanaa on elää ilon kautta ja kiitollisena vaikka vain sitten juuri juodusta aamukahvista. Ja koska kukaan ei ole täydellinen, on myös ihana tiedostaa se ärsyyntymisen tunne siitä, kun esimerkiksi kolmevuotias haluaa kulkea toista päivää sisätiloissa talvihattu päässään ja laastari dramaattisesti liimattuna otsaan, vaikka mitään haavaa ei edes ole ja tukkakin on hiestä märkä hatun alla. Koska jos tuosta kolmevuotiaan toiminnasta ärsyyntyisin, haluaisin kontrolloida enkä antaisi hänen olla sitä, mitä hän juuri nyt itse haluaa olla. Mutta silti, mitä järkeä, heh!

Kaikille pulmien kanssa painiskeleville toivotan voimaa ja luottoa elämään. Kaikille, joiden elämä vain on juuri nyt yksinkertaisen ihanaa, toivon kykyä arvostaa sitä todella. Ihastuttavaa sateisenharmaata ja happirikasta sunnuntaita!

Myös heikkoina hetkinä! (Kuva: Pinterest)
Myös heikkoina hetkinä! (Kuva: Doreen Virtue)

 

 

 

 

 

4 thoughts on “Mikään ei ole lopullista…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *