Hyvä elämä

Mitä minä haluan?

Kas, sitäpä olen pohtinut koko viime viikon.

Mutta ensin, terveisiä työhuoneelta! Vaikka tämä maanantai on pitänyt sisällään niin kuvausvaatteiden hakemista, jumppakuvaukset, haastattelun ja vielä on yksi työtapaaminen edessä, yhtään ei ahdista. Sykettäni ei edes nostattanut se, että kaksivuotias oli aamulla erityisen yhteistyöhaluton kumppani. Lopulta kun pääsimme ulos, tarhaan ja minä uudestaan bussiin, palkitsin itseni hyvistä hermoistani jättikokoisella latte-kahvilla ja yhden pitkän pysäkinvälin kävelemisellä ja upeaa aurinkoa fiilistelemällä. Ja toki mieltäni lämmitti jo aamulla saamani tieto, että Naisen iholla -kirja keikkuu Adlibriksen Mitä Suomi lukee top100 -listalla sijalla 13 juuri nyt. Huikeaa!! Myös viikonlopun kundaliinijoogasessarit ovat yhä mielessäni. En yhtään ihmettele, että kundaliinijoogaa kutsutaan myös onnellisuusjoogaksi, kuten Loomis tuossa aiemmassa postauksessa kommentoi.

Ja siihen haluamiseen.

Homman pohtiminen sai alkunsa siitä, kun kaveri-kollega välitti minulle työpaikkailmoituksen kiinnostavasta duunista ja kehotti hakemaan sitä. Ihan oikeasti puntaroin, että olisin hakenut tuota määräaikaista työtä, mutta sitten huomasin, että en sittenkään halua sitä riittävästi ja jätin asian sikseen. Minulle on jotenkin hyvin selkeää juuri nyt, onko jokin asia oma juttuni vai ei. En tiedä, onko tämä (tämän loputtoman) itsetutkiskelun tulosta, mutta nykyään vain heti aistin, olenko oikealla raiteella. Käytännössä jos jokin asia yhtään epäilyttää ja joudun pohtimaan sitä pidempään, hyvin usein se myös osoittautuu itselleni vääräksi asiaksi.

Ja miten edes voisinkaan mennä nyt jonnekin päivätöihin, kun niin siistejä juttuja tapahtuu koko ajan. Saan nytkin kirjoittaa, pian valmentaa ja luennoida ja lisäksi jumpata ja ohjata. Pyrinkin arjessani keskittymään asioihin, jotka tuntuvat itsestäni hyvältä. Teen asioita, joita haluan tehdä. Pyrin välttämään asioiden tekemistä pakolla. Ja jos joku asia tuntuu huonolta, se tuskin on itselleni hyväksi. Välillä tunnun etenevän tässä kyllä kantapään kautta, mutta sekin on mahtavaa, että koko ajan oppii lisää. Enkä nyt puhu mistään siivoamisesta tai muista asioista, jotka nyt vain on elämässä ”pakko” tehdä. Kun oikeasti pysähtyy tunnustelemaan, miltä jokin asia tuntuu, aika hyvin sitä ajan kanssa alkaa osata irrottautua sellaisista asioista, tilanteista ja ihmissuhteistakin, jotka eivät enää ole toimivia. Sitä löytää kaikesta tarjonnasta ne itselle sopivimmat vaihtoehdot. Toki monet asiat vaativat, että ihminen sietää hieman epämukavuutta ennen palkintoa, mutta jos koko elämä tuntuu yhdeltä epämukavuudelta, silloin on aika tehdä jotain toisin. Oma tunne onkin hyvä mittari kertomaan, mikä sopii itselle ja mikä ei.

Kaikki tekeminen tai kokeminen ei tietenkään aina ole yhtä ruusuilla tanssimista vaan joskus hieman tasapaksuakin ja vaikeuksia tulee vastaan, se on selvä. Mutta kun uskoo mahdollisuuksiin ja vaihtoehtoihin, rohkenee luottaa, niin huomaa, että kaikelle löytyy oma, täydellinen ratkaisunsa. Sitä paitsi vanhan, itselle tarpeettoman tai epäsopivan haihtuminen tai siitä irti päästäminen tarkoittaa uuden syntymistä. Aina kun itse olen luopunut jostakin, joskus jopa vasten tahtoani ja pitkän taistelun jälkeen, asiasta irrottautuminen on lopulta tuonut jotain uutta, freesiä ja entistä parempaa elämääni. Siihen on vain ensin tarvittu tilanteen hyväksymistä.

Sitä vain niin helposti tottuu monenlaisiin asioihin, sellaisiinkin, joita emme oikeasti halua arkeemme. Joskus mukana saattaa olla myös yksinkertaisesti sitä, että ei osaa tai uskalla sanoa ei. Joskus tuntuu siltä, että jotkut mieluummin miellyttävät enemmän muita kuin itseään. Ja toisaalta, miksi tyytyä ihan ok:hon, kun voi saavuttaa vielä enemmän ja oikeasti elää sitä unelmiensa elämää. Toki unelmaelämässäkin on haasteita ja vastoinkäymisiä, mutta oikeasti jos suurin osa päivän tekemisistä on sitä, mitä oikeasti sydämessään tahtoo tehdä, ja suurimman osan ajasta on iloinen ja nauttii arjesta, on todellakin oikealla tiellä. Se ei tarkoita sitä, etteikö enää ikinä tarvitsisi tiskata tai etteikö ongelmia ja surua tulisi, mutta ne satuttavatkin tilanteet osaa käsitellä toisella tapaa kuin ennen, kun on vahva ja varma siitä, että on siellä, missä kuuluukin olla, juuri nyt.

Ja hei, ihan liikaa mietimme esteitä! Sen sijaan kannattaa mieluummin miettiä sitä, miten me saavutamme haluamamme. Juuri nyt voi alkaa toimia, aika on oikea. Me kaikki voimme päästä tavoitteisiimme. Ei ilo elämässä, arjesta nauttiminen ja unelmien toteutuminen ole mikään harvojen ja valittujen juttu, vaan asia, joka kuuluu meille kaikille.

Joskus on hyvä vaientaa se tuttu ja turvallinen ja toivottaa vieras tervetulleeksi. Tällä kertaa tosin ei ollut minun aikani toivottaa vierasta tervetulleeksi ainakaan tuon työnhaun suhteen, joten istun yhä turvallisesti samalla pallilla jatkossakin.

Mahtavaa maantantaita!

Tiedän, tiedän! Tämä on ollut ennenkin, mutta tämä vain on niin mahdottoman osuva! (Kuva: Pinterest)
Tiedän, tiedän! Tämä on ollut ennenkin, mutta tämä vain on niin mahdottoman osuva! (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

9 thoughts on “Mitä minä haluan?

  1. Mahtava kirjoitus! :)

    Itse valmistuin juuri ennen kuin aloin odottaa esikoistani.Nyt odotan toista lasta ja olenkin ollut kokoajan kotiäitinä,on siis ollut aikaa pohtia kunnolla kuka olen ja mitä oikeasti haluan :)

    Yläasteella olin varma etten koskaan,ikinä,milloinkaan ole töissä missä olen paljon tekemisissä ihmisten kanssa.Halusin ammatin missä voin työskennellä yksin.Olin ujo.

    Nyt olen alkanu suuresti kallistua tuonne: en koskaan,ikinä,milloinkaan ammattiin :D Sosiaaliala vetää puoleensa kuin magneetti :) Haluan auttaa ihmisiä. Tajusin että olen oikeasti salaa aina haaveillut esim.terapeutin ammatista. Mutta ainut este pääni sisällä on ollut pelko.

    Nyt ymmärrän että olen voittamaton,voin todellakin tehdä sitä mitä rakastan eikä mikään estä. Ainut este oli oma ajatteluni.Nyt tuntuu ettei mikään negatiivinen asia voi kaataa unelmiani <3

    Ihana huomata,että meitä positiivisia ihmisiä on paljon :)
    Aurinkoista paistetta kaikille =)

    1. Kiitos tiina kommentistasi, kuulostaa ihan mahtavalta ja siltä, että olet löytänyt paikkasi. Sanoit vielä niin hauskasti, että sosiaaliala vetää puoleensa kuin magneetti. Näinhän se menee, ajattelemme sitten, että pystymme johonkin tai ajattelemme, että emme pysty, se on totta. Joskus onkin ihan hyvä vaientaa se jatkuva ajatusvirta ja vain fiilistellä.

      Mulla on sama fiilis tuon auttamisen suhteen, kuten äsken tuossa Junelle kommentoin. Mutta olen kai tajuamassa, että tällä hetkellä voin auttaa tekemällä näitä omiakin hommia, minun ei tarvitse revetä joka paikkaan, kuten vielä opiskelemaan tämän lisäksi. Kypsyttelen sitä vielä haaveen tasolla ja kun aika on oikea, sen tietää ja tuntee.

      Iloista päivää!

    2. Niinhän se on ettei jokapaikkaan pysty venymään.
      Itse olen vasta lukenut positiivisesta ajattelusta ja vetovoiman laista.Ja upposi minuun todellakin :) Kiitän ystävääni joka minulle antoi lainaan oman kirpparilöytönsä; Voima-kirjan :) Nyt tosiaan postissa on tulossa Rhondan Taikavoimaa,odotan suurella INNOLLA :)

      Kun olin lukenut Rhondan Voima-kirjan yritin tuputtaa sitä sukulaisilleni,läheisille ja tuttaville. Siinä samalla huomasin kuitenkin että mitä enemmän puolustin kantaani sitä enemmän tunsin sitä negatiivisuutta mikä muilla oli..se tarttui minuun.
      Nyt tajuan etten voi ketään painostaa enkä voi lähteä väittelemään.Se tuo vain negatiivista tunnetta.

    3. kun leijun itse tässä onnellisessa tunteessa niin jaan sitä automaattisesti muille. :)

    4. Joo, näinhän se menee, että jokaisen täytyy löytää itse ne asiat, jotka haluaa löytää. Vaikka olisi miten hyvä juttu omasta mielestä, toisia ei voi pakottaa mukaan.
      Mutta parastahan on juuri se, kun huomaa, että joku asia toimii itsellä :)
      Kivaa päivää sulle, tiina.

  2. Ihana teksti, jälleen kerran! Mulla on tosi pitkään (opiskelujen puolivälistä lähtien) ollut tunne, etten tiedä onko tämä ala se, mitä haluan. Ongelma vaan on, etten tiedä, onko vika omissa asenteissani vai tosiaan itse alassa. Oon yrittänyt tsempata itseäni ja tottakai on päiviä, jolloin työ on oikeasti kivaa. Sitten on päiviä, jolloin se ei tunnu tyydyttävältä tai jopa ahdistaa. Suurin osa päivistä on sellaisia, jolloin työ on työtä. Ei sen kummempaa. Olen ajat sitten hyväksynyt sen, että musta ei tule maailmankuulua arkkitehtia, vaan panostan työn sijaan paljon muille elämän osa-alueille. Olisihan se silti mukavaa, jos saisi työstäänkin enemmän irti… Haaveenani on 4 päivää viikosta arkkitehtina, 1 päivä freelancerina -tyyppinen ratkaisu, ja otinkin tänä keväänä ensimmäisen askeleen moiseen. Katsotaan, poikiiko se mitään! :) Haaveissa olisi myös kirjan tekeminen valokuvauksen keinoin. Juuri ostin Naisen Iholla -kirjan, ja se toimii suurena inspiraationa. Juuri jotain tuollaista haluaisin tehdä!

    Mutta nimenomaan – ei pitäisi miettiä niitä esteitä, vaan jokaista pientä mahdollisuutta, joka voi olla askel lähemmäs unelmaa. Ja jos unelma ei tunnu pelottavalta, se ei ole tarpeeksi suuri. ;)

    1. Kiitos kommentistasi June!
      Ja mahtavaa, että kirjalla on taas yksi uusi lukija lisää :) Sulla on niin upeita kuvia sun blogissa, että kannattaa vaalia tuota haavetta, se voi hyvinkin tulla todeksi.

      Kyllä itsellenikin tulee vielä noita epätietoisuuden hetkiä. Viime keväänä olin hakemassa yliopistoon, sillä olin päättänyt hakevani auttamisammattiin ja saanut päähäni, että kyseinen tiedekunta on mun juttu. No, sitten unohdin ilmoittautua pääsykokeisiin. Uskon, että sillä oli jokin tarkoitus. Viime kevät oli liian kiireinen ja olisin varmasti väsyttänyt itseni vielä ylimääräisellä lukemisella valvovan yksivuotiaan, kirjan teon ja duunin ohella.

      Nyt en ole ihan varma enää, haenko tänä keväänä. Ala kiinnostaa, mutta en tiedä, riittävätkö rahkeeni ja olenko riittävän kiinnostunut sittenkään. Auttamisen halu vain tuntui vaivaavan vahvana, mutta sitten ymmärsin sen, että mä voin auttaa nytkin, tekemällä tätä mitä teen, kirjoittamalla :)

      Ihanaa tiistaita sulle :)

  3. Tämä on niin osuvasti sanottu. Itsellänikin on tällä hetkellä kova etsiminen päällä, etenkin töiden suhteen. Tiedän, etten viihdy nykyisessä työssäni ja haluan jotain muuta mutta mikä se muu on, sitä en osaa sanoa. Kuitenkin monen työpaikkailmoituksen kohdalla tulee sellainen ”tämä olisi ihan kiva mutta…” -olo, ja huomaan joko jättäväni koko hakemuksen tekemättä tai sitten teen viime hetkellä sutaistun huonon hakemuksen. Ja tunnen huonoa omaatuntoa.

    Miksi? Ihan turhaan. Minun on nyt vain hyväksyttävä se, että elän nyt sellaista elämänvaihetta jolloin muutoksen tuulet puhaltavat. Nyt tuuli on vain vieno vire, mutta tuuli kumminkin. Kärsivällisyys ja etsiminen palkitaan. Se on aina ennenkin palkittu, miksei palkittaisi nytkin?

    1. Kiitos Anzi kommentistasi!
      Mä uskon juurikin tuohon, että hyväksyminen on portti niin moneen omaan hyvinvointia parantavaan asiaan. Tavallaan miksi taistella vastaan, kun harvoin se tuo toivottua lopputulosta?
      Välillä on seesteisempää, sitten taas tuulista. Sehän se on sitä elämää. Uskon, että sun kohdalla nimenomaan kärsivällisyys palkitaan. Kyllä sä tunnet sen, kun tulee oikea duuni vastaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *