Naisellisuus huipussaan

Ei ehkä meikällä tänään, mutta viimeistään ensi lauantaina!

Pari viikkoa sitten sain meiliä, jossa minulle ehdotettiin yhteistyötä valokuvaussession merkeissä. Kun viesti alkaa seuraavilla kysymyksillä, sitä vain ei voinut silmäillä kevyesti, vaan innostuin heti mukaan: Oletko ikinä miettinyt miksi meidän naisten on niin vaikea olla tyytyväisiä itseemme? Miksi olemme sitä mieltä, että emme kelpaa tällaisena kuin olemme ja että meistä ei saa hyviä kuvia? Miten tämän voisi muuttaa?

Kysymysten takana olivat ammattivalokuvaajat Niina Stolt & Mirkku Merimaa, jotka ovat kevään aikana kehittäneet Ihana Nainen -kuvauselämyksen. Kaksikko pyrkii kuvillaan auttamaan naisia olemaan tyytyväisempiä itseensä ja nauttimaan naiseudestaan. Ihana Nainen on heidän sanojensa mukaan mielentila, hyväksynnän ja tyytyväisyyden olotila, jonka he tallentavat kuviksi. Upea ajatus ja yhdyn tuohon täysin, naisellisuus ei ole pelkkää ulkonäköä, vaan se juurikin on myös itsensä hyväksyntää, tyytyväisyyttä ja itsensä kanssa sinuna olemista. Mutta: ulkonäkökin liittyy naisellisuuteen toki vahvasti ja sitä puolta olenkin kelaillut omalla kohdallani viime aikoina runsaasti, nyt kun muuten olen sinut esimerkiksi painoni kanssa.

Jokin aika sitten kirjoitin omia kokemuksiani ja ajatuksiani niin omasta ulkonäöstäni kuin laihduttamisestakin. Vaikka viime aikoina olen ollut tyytyväinen itseeni näinkin, niin tunnistan kyllä myös noita Niinan ja Mirkun esittämiä kysymyksiä, kyllä niitä on aina välillä tullut mietittyä. Itsellänikin on ollut pitkä tie tähän, että olen todella oppinut pitämään itsestäni tällaisena kuin olen. Jenkkakahvoihin rakastuminen ei ollut mikään itsestäänselvyys, ja suoraan sanottuna olen koko ajan valmiimpi niistä luopumaankin! Mutta koska maailmankaikkeus tietää, mitä päissämme pyörii, tämäkin kuvaustarjous tuli itselleni todella hienoon saumaan. Olen tosiaan viime aikoina miettinyt runsaasti en niinkään itseni hyväksymistä, vaan omaa naisellisuuttani, tosin lähinnä melko pinnallisesti eli ulospäin näkyvän ulkomuodon ja ennen kaikkea pukeutumisen kautta. Vielä ennen kuopustani pukeuduin lähes aina (vintage)mekkoon ja korkokenkiin, nyt vain on (jo vuosia) ollut niin paljon vaivattomampaa vetää jalkaan lenkkarit ja sortsithan ovat tämänkin kesän ykkösasuste. Jossain vaiheessa kaapissani ei ollut edes pitkiä housuja, nyt niitä on enemmän kuin mekkoja, mitä ihmettä tapahtui! Moni asia minussa on ainakin 1950-luvun näkökulmasta katsottuna muutenkin melko miehekästä: vaihdan mielelläni autonrenkaita, ajan mielelläni autoa, haaveilen (Porsche Cayennen lisäksi) Volkswagenin Amarok -pickupista ja pienenä haaveammattini oli muun muassa rekkakuski. Epäilen olevani miespuolisten kavereiden mielestä hyvä jätkä, tykkään urheilla kovaa ja olen mieluummin keholtanikin sporttinen kuin siro. Tukan kiepautan usein ponnarille sen sijaan, että jaksan väkertää mitään erityisiä kampauksia. Ryhmäliikuntatunteja ohjatessa olen kuulema sopivasti kovis, mutta toki minussakin on pehmeämpiäkin puolia ihan kaikella tapaa, mutta niitä en välttämättä paljasta heti kättelyssä.

Hiljattain tein lifecoach-opintojeni puitteissa mielikuvaharjoituksen juuri tästä feminiinisyys/maskuliinisuus-teemasta minussa itsessäni ja järkytyksekseni alitajunnastani vahvasti nousseet lukemat olivat itselläni 30/70%. En nyt suoranaisesti ole ollut tästä asiasta huolissani, mutta olen pyrkinyt viime aikoina hieman tasoittelemaan tuota maskuliinisuutta itsessäni, ja kiinnittänyt sen olemassaoloon ja tapoihin tuoda sitä vähemmän esille enemmän huomiota. Naisellisuuden soisin siis näkyvän itsestäni myös ulospäin enemmän, vaikka tuskin minusta mitään sisar hentoa valkoista tai burleskikuningatarta saa ikuna, en vain ole sitä tyyppiä. Että minun ei ole siis vaikeaa hyväksyä itseäni tai esiintyä kuvissa, mutta tahtoisin löytää taas sitä pehmeämpää minää ja myös alkaa pukeutua ja asustautua myös hieman naisellisemmin. Ehkä kipaisen tänään ostamaan kirkkaanpunaista huulipunaa, ken tietää!

On oikeastaan aika jännittävää kelailla näitä omia uskomuksia itsestä, omasta ulkonäöstä, sen välittämistä viesteistä ja myös pohtia rooleja, joita on ihan itse itselleen luonut. Mistä ne oikein kumpuavat ja miten ne muuttuvat elämäntilanteen ja ihmistenkin myötä. Kun pari vuotta valvoo ja heräilee pienen lapsen kanssa, niin ei sitä kyllä aamulla tule ajateltua naisellisuutta, vaan lähinnä miettii, että miten sitä jaksaa pitkän päivän ja vetää kaapista ensimmäiset vaatteet päälle, hyvä jos oikein päin. Viimeiset pari vuotta olen tosiaan ollut tämä lenkkari-farkku-tyyppi, mutta kuka minua estääkään pukeutumasta huomenna vaikka pitsileninkiin, ennen kaikkea kun 3,5-vuotias pikku tyyppikin on oppinut nukkumaan jopa täysiä öitä ja energiaa riittää pitkästä aikaa myös itselle ja itsestään huolehtimiseen kaikin puolin. Minua muuten nauratti, kun kerroin ystävälleni eräästä ikuisesta haaveammatistani, johon lukeutuvat univormu, ihmisten pelastaminen ja ennen kaikkea auttaminen. Voin uskoa, että kaverini näki minut jo hommissa, kun hän totesi heti innostuneena, että joo, se sopis sulle kyllä tosi hyvin! Ihan sun juttu!
Jännityksellä odotan lauantaisia kuvauksia ja sitä, millainen naisenergian kuningatar minusta löytyykään! Viime maaliskuussa olleen aiemman kuvauspäivän satoa voi tsekkailla täältä ja lisätietoa tulevasta lauantaista täällä.
Iloista torstaita sinulle!
Tässäpä naisenergiaa ja naisvoimaa eilisistä kuvauksista. Mallini Monna treenaa -blogin kirjoittaja Monna ja meikäläinen itse.

Tässäpä naisenergiaa ja naisvoimaa eilisistä kuvauksista. Mallini Monna treenaa -blogin kirjoittaja Monna ja meikäläinen itse.