Herramunjee! Selvisin kolmen päivän Bodycombat-ohjaajakoulutuksesta suhteellisen hyvissä voimissa. Nyt todellakin tunnen olevani elossa, sillä joka ikistä lihasta särkee ja kolottaa. Löysin itsestäni uusia lihaksia! En tunne itseäni taistelijaksi enkä voittajaksi, mutta fiilarit ovat silti plussan puolella. Ja sainpa muuten pitkästä aikaa kokea sen, mitä on, kun ei yksinkertaisesti jaksa edes kättä nostaa. Huh. Laskeskelin tässä, että viimeisen kolmen päivän aikana on tullut urheiltua kovaa 15 tuntia. Voi sitä hien määrää! Ennen taaperoa moinen liikuntamäärä ei olisi tuntunut missään, mutta hänen syntymänsä jälkeen en ole ollut aivan ennallani liikunnan suhteen. Olen liikkunut toki hyvät viitisen tuntia viikossa, mutta en siis todellakaan päivässä. Ihan oikeasti, kuntoni oli loppua kesken.

BC:n ohjaaminen osoittautui vaikeammaksi kuin olin ajatellut ja saan myös vielä hioa tekniikkaani. Jo perjantaina olin valmis heittämään hanskat tiskiin, mutta jostain löytyi sisu jatkaa. Kolmen päivän aikana kävin kyllä koko tunneskaalan läpi aina uupumuksesta epätoivoon ja inhosta onnistumisen iloon ja itseen pettymiseen. Välillä BC tuntui siisteimmältä jutulta ikinä ja välillä mietin, että olen niin mukavuusalueeni ulkopuolella, mitä helvettiä täällä teen. Mutta sehän on se mesta, jossa tapahtuu ihmeitä. Ja kuten kirjoitin aiemmin, ihminen oppii mokistaan niin paljon enemmän kuin täydellisestä onnistumisesta. Nimittäin kun sain mennä muiden ohjaajien eteen ohjaamaan, kaikki energiani meni koreografian muistamiseen tekniikan ja ohjaamisen sijaan. Tuntui siltä kuin olisin ollut mykkä. Ja se on ihme se, sillä tähän mennessä mikään ryhmäliikuntalaji ei ole saanut minua hiljaiseksi, hih. Jälkeenpäin kun katselimme suorituksiamme videotykiltä, oli aika huvittavaa, sillä minulla ei ollut juurikaan mitään muistikuvia itse tilanteesta. En lainkaan jännittänyt ohjaamista, mutta pinnistelin kovasti muistaakseni uudet koreografiat ja liikkeet.

Toisaalta muistan, että kun aloitin Bodypumpin ohjaamisen, koreografian opettelu ja uuden lajin ohjaaminen tuntui mahdottomalta. Nyt olen ohjannut pumppia jo 10 vuotta ja opettelen uuden ohjelman illassa. Toivoa on BC:nkin suhteen, mutta treeniä se vaatii. Onneksi minulla ei syksyllä ala omaa tuntia, joten ehdin hyvin harjoitella. Jos sitten tammikuussa yrittäisi ottaa vakkarin, kun kirjahässäkkäkin on ohi tekemisen kannalta ja julkaisubileet odottavat. Elokuun alusta aina lokakuun loppuun tulen olemaan täystyöllistetty kirjani kanssa, joten en tahdo mitään ylimääräistä siihen ajanjaksoon. Se kyllä etenee nytkin, varmasti mutta hitaasti.

Oloni on siis väsyneen lisäksi helpottunut. Jotain hyvää kai iästäkin on, että sitä osaa suhtautua itseensä kuitenkin hieman rennommin ja on tyytyväinen vähemmästä kuin ehkä joskus aikaisemmin.

Kun meiltä kysyttiin, mihin aiomme keskittyä ensi viikolla, moni muu ohjaaja totesi, että alakoukun hiomiseen tai takapotkun treenaamiseen. Minä kerroin aikovani keskittyä spinun ja pumpin ohjaamiseen, heh. En ole täysin varma, onko BC oikeasti minun juttuni, mutta aion antaa sille mahdollisuuden, samalla tapaa kuin se antoi minulle.

Huomenna en aio liikauttaakaan itseäni mitenkään liikunnallisesti.

Tiistaina sitten spinnataan!