Olihan treenit!

Herramunjee! Selvisin kolmen päivän Bodycombat-ohjaajakoulutuksesta suhteellisen hyvissä voimissa. Nyt todellakin tunnen olevani elossa, sillä joka ikistä lihasta särkee ja kolottaa. Löysin itsestäni uusia lihaksia! En tunne itseäni taistelijaksi enkä voittajaksi, mutta fiilarit ovat silti plussan puolella. Ja sainpa muuten pitkästä aikaa kokea sen, mitä on, kun ei yksinkertaisesti jaksa edes kättä nostaa. Huh. Laskeskelin tässä, että viimeisen kolmen päivän aikana on tullut urheiltua kovaa 15 tuntia. Voi sitä hien määrää! Ennen taaperoa moinen liikuntamäärä ei olisi tuntunut missään, mutta hänen syntymänsä jälkeen en ole ollut aivan ennallani liikunnan suhteen. Olen liikkunut toki hyvät viitisen tuntia viikossa, mutta en siis todellakaan päivässä. Ihan oikeasti, kuntoni oli loppua kesken.

BC:n ohjaaminen osoittautui vaikeammaksi kuin olin ajatellut ja saan myös vielä hioa tekniikkaani. Jo perjantaina olin valmis heittämään hanskat tiskiin, mutta jostain löytyi sisu jatkaa. Kolmen päivän aikana kävin kyllä koko tunneskaalan läpi aina uupumuksesta epätoivoon ja inhosta onnistumisen iloon ja itseen pettymiseen. Välillä BC tuntui siisteimmältä jutulta ikinä ja välillä mietin, että olen niin mukavuusalueeni ulkopuolella, mitä helvettiä täällä teen. Mutta sehän on se mesta, jossa tapahtuu ihmeitä. Ja kuten kirjoitin aiemmin, ihminen oppii mokistaan niin paljon enemmän kuin täydellisestä onnistumisesta. Nimittäin kun sain mennä muiden ohjaajien eteen ohjaamaan, kaikki energiani meni koreografian muistamiseen tekniikan ja ohjaamisen sijaan. Tuntui siltä kuin olisin ollut mykkä. Ja se on ihme se, sillä tähän mennessä mikään ryhmäliikuntalaji ei ole saanut minua hiljaiseksi, hih. Jälkeenpäin kun katselimme suorituksiamme videotykiltä, oli aika huvittavaa, sillä minulla ei ollut juurikaan mitään muistikuvia itse tilanteesta. En lainkaan jännittänyt ohjaamista, mutta pinnistelin kovasti muistaakseni uudet koreografiat ja liikkeet.

Toisaalta muistan, että kun aloitin Bodypumpin ohjaamisen, koreografian opettelu ja uuden lajin ohjaaminen tuntui mahdottomalta. Nyt olen ohjannut pumppia jo 10 vuotta ja opettelen uuden ohjelman illassa. Toivoa on BC:nkin suhteen, mutta treeniä se vaatii. Onneksi minulla ei syksyllä ala omaa tuntia, joten ehdin hyvin harjoitella. Jos sitten tammikuussa yrittäisi ottaa vakkarin, kun kirjahässäkkäkin on ohi tekemisen kannalta ja julkaisubileet odottavat. Elokuun alusta aina lokakuun loppuun tulen olemaan täystyöllistetty kirjani kanssa, joten en tahdo mitään ylimääräistä siihen ajanjaksoon. Se kyllä etenee nytkin, varmasti mutta hitaasti.

Oloni on siis väsyneen lisäksi helpottunut. Jotain hyvää kai iästäkin on, että sitä osaa suhtautua itseensä kuitenkin hieman rennommin ja on tyytyväinen vähemmästä kuin ehkä joskus aikaisemmin.

Kun meiltä kysyttiin, mihin aiomme keskittyä ensi viikolla, moni muu ohjaaja totesi, että alakoukun hiomiseen tai takapotkun treenaamiseen. Minä kerroin aikovani keskittyä spinun ja pumpin ohjaamiseen, heh. En ole täysin varma, onko BC oikeasti minun juttuni, mutta aion antaa sille mahdollisuuden, samalla tapaa kuin se antoi minulle.

Huomenna en aio liikauttaakaan itseäni mitenkään liikunnallisesti.

Tiistaina sitten spinnataan!

 



4 thoughts on “Olihan treenit!”

  • Combatti on kyllä yks hauskimmista lajeista! Aluksi sen oppiminen vaatii paljon keskittymistä ja peilin kanssa hiomista, mutta sitten kun siihen pääsee ”sisään”, niin se onkin yllättävän helppoa ja mukaansatempaisevaa! Tsemppiä!!! 🙂

    • Kiitos lohdullisesta tsempistä Henrica!
      Mä uskon kans, että alan vielä oikeasti tykätä lajista. Hieman koin koulutuksessa ongelmaksi sen, että kyseisellä salilla jossa koulutus järjestettiin, ei ollut peilejä. Omaa tekniikkaa on vaikea hioa, kun ei näe, mitä tekee 🙂 Mutta, tarkoitukseni on todellakin alkaa harjoitella peilin edessä.

  • Heippa!

    Koitin etsiskellä vanhemmista kirjoituksistasi tietoa, että kuinka sun ohjaajanura on saanut alkunsa? Mistä olet lähtenyt liikkeelle?
    Olen jo pidemmän aikaa haaveillut ohjaajaksi kouluttautumisesta ja minua kiinnostaakin kaikki mahdolliset tarinat, kuinka alkuun on päästy. 🙂

    Kiitoksia mielenkiintoisista teksteistäsi!

    • Moi! Kiitos palautteestasi 🙂
      Voisinkin postata aiheesta pian enemmän, mutta tässä lyhykäisyydessään.
      Kävin itse paljon ryhmäliikuntatunneilla ja sitten halusin alkaa niitä myös ohjata. Hain ja pääsinkin Solvallan urheiluopistoon, ja olen myös opiskellut liikunnanohjaajaksi Varalassa. Kumpikin näistä linjoista jäi aikanaan kesken, kun siellä oli niin paljon kaikkea muutakin ja minä se vain tahdoin ohjata aerobiccia. Olen käynyt monen monta erilaista päivän ja vk-lopun mittaista kurssia: aerobicohjaajan peruskoulutuksesta sisäpyöräilyohjaajaksi ja vesiliikuntaohjaajaksi ja kaikkea siltä väliltä. Lisäksi itse kävin vuoden mittaisen FAF Personal Trainer -koulutuksen, joka oli siis välillä viikonloppuisin.

      Jos ohjaaminen kiinnostaa sua, mene jollekin viikonlopun mittaiselle kurssille, mistä saat hyvät perustiedot ja pääset alkuun. Hommaan pääsee sitten kiinni vain tekemällä eli ala ohjata 🙂 Muistelen kauhulla ekoja tuntejani, mutta jokainen on joskus aloittanut!
      Itse vedin heti alusta paljon tunteja, jotta sain hommaan rutiinin.

      Minähän ohjasin myös aikanaan kokopäiväisesti, sitä en oikein suosittele, on aika raskasta. Mutta sivutyönä ohjaaminen on ihan parasta!

      Kysy vain, jos tulee jotain mieleen 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *