Onnea on

Voisi kuvitella, että tämän viikon jälkeen olisin ollut aivan loppu, mutta ei sentään. Eilen tosin viikon ohjaukset painoivat kehossa ja olo tuntui fyysisesti jyrätyltä, mutta päiväunet ja kunnon happihyppely merimaisemissa pelastivat tilanteen. Illalla pään tyynyyn, kyllä vain, kello 21 kieppeillä, painoi tyyppi, jonka kello oli herättämässä kirjoitushommiin 5.30. Hyvin nukutun yön jälkeen se ei edes tuntunut haastavalta. Jos joskus aiemmin olisin stressannut valmiiksi aikaista herätystä, nyt se tuntui jotenkin hyvältä. Oli onnea saada herätä 5.30, virkeänä. Oli onnea saada herätä. Onnea oli saada herätä töihin. On onnea, kun on töitä.

Onnea oli saada istua pimeässä olohuoneessa kirjoittamassa ja vasta parin tunnin päästä havahtua ensimmäisen kerran siihen, että ikkunan takaa loistaa maailman kaunein auringonnousu. Vau, mihin se aika katosi? Onnea oli tunnustella hiljaisuutta ja purkaa ajatuksia ja muistiinpanoja paperilta tietokoneen ruudulle. Kohta onnea on saada keittää kahvit ja herättää muu perhe. Onnea on jo se, että hengittää. Onnea on saada olla minä, juuri tässä ja nyt.

Kun nyt mietin elämääni taaksepäin, en oikein enää edes muista, mistä onnea joskus kauan aikaa sitten ammensin. Sen tiedän, etten kovin hyvin osannut arvostaa noita pieniä suuria asioita. Pidin niitä itsestäänselvyyksinä. En oikein edes osannut kiittää siitä, miten hyvin asiat ainakin materialistisessa mielessä olivat. Moni asia tuntui velvollisuudelta sen sijaan, että sitä olisi osannut täysin arvostaa. Ja nimenomaan, muistelen, että etsin onnea. Koko ajan piti olla jotain jännittävää tulossa. Sitä ei osannut pysähtyä hetkeen ja nauttia tästä sekunnista. Arki tuntui paikoin tylsältä.

En varmasti ikinä jaksa lakata kiittämästä siitä, että silmäni lopulta avautuivat. Elämäni hienoimpia kokemuksia on ollut löytää onni arjesta ja niin monissa eri muodoissa. On satoja asioita, joista voi olla kiitollinen. Vielä mahtavampaa on ollut löytää onni itsestä. Toki minullakin on myös materialistisia haaveita, ihminen vain olen, mutta en enää rakenna onneani niiden varaan. Olen yhtä onnellinen ilman kuin kanssa. En myöskään nojaa kehenkään toiseen ihmiseen ja vaadi, että hän huolehtii minun onnellisuudestani. Nautin ihmisistä ja olen kiitollinen siitä, että saan jakaa elämääni heidän kanssaan lyhyen tai pitkän ajan. Mutta onni on jotain, joka on meissä itsessämme, joka meidän itsen tulee löytää.

Onni ja onnellisuus tarkoittavat itselleni myös sisäistä rauhaa. Rauha voi pysyä, vaikka kielteisiä tunteita ja ajatuksia herää itsessä. Rauha voi pysyä vaikka välillä on vatutusta ja kärsimystäkin. Rauha voi myös heilahdella, sekin on ookoo. Välillä rauha hukkuu ison aallon alle. Kuitenkin kun se kerran on itsessä ollut, uskon, että se palaa aina takaisin. Omm.

Mutta, miten muuttua, jos onnea ei näe, tunne tai sitä ei osaa lakata etsimästä, ei löydä tästä hetkestä? Omat ajatuksemme ja tekomme ovat se kulta-arkku sateenkaaren juurella. Meidän itsemme täytyy uskoa, että juuri omilla ajatuksillamme ja teoillamme on merkitystä. Kun oivallamme, toiset helposti ja vaivattomasti, toiset hankalimman kautta, että vain me itse olemme vastuussa omasta onnestamme tai onnettomuudestamme, olo voi helpottua, elämäntilanteesta huolimatta.

Onnellinen voi olla vain tässä ja nyt, koska muuta hetkeä meillä ei ole kuin nykyisyys.

Upeaa, onnen täyttämää sunnuntaita sinulle! Joko saa mennä päiväunille!

P.s. Eräs ystävä eilen kysyi, saako onnea hehkuttaa, jos sitä on. Saa hehkuttaa. Sinun onnesi ei ole muilta pois, muista se.

Meri! Tämän maiseman äärellä ei voi muuta olla kuin onnellinen.