Oodi liikunnalle
Ooh, eilen olin ulkoilemassa toista kertaa taaperon syntymän jälkeen, siis vietimme iltaa täysin ilman lapsia. Ruoka oli ihan jees ja sitten yritimme hetken viihtyä muun muassa täällä, mutta jotenkin vain taas tuntui siltä, että tuo meininki on niin nähty. Bussilla kotiin ja nukkumaan, ja kun aamulla heräsin ilman, että kukaan herätti, ensimmäinen ajatus oli, että suuntaisinko lenkille. Ehkä sitä täytyy olla jokin missio, kuten viimeksi, jotta viihtyy yöelämässä. Toisaalta, tarvitseeko sitä edes notkua siellä tuntikausia?
Viimeisen 11 päivän aikana olen jumpannut muuten kohtuullisen tehokkaasti. Kerään listaa heinäkuun urheilusessioista tuohon blogin oikeaan laitaan, kun en muista syöttää treenejä heiaheiaan. Viimeisen 11 päivän aikana olen urheillut 9 kertaa. Niistä viisi on ollut Bodypumpeja, kaksi sisäpyöräilyjä ja kaksi juoksutreenejä. Olen todellakin tyytyväinen itseeni, mutta samalla minulla on mustaa valkoisella siitä, miten yksipuolista liikkumiseni on tällä hetkellä. Oijoijoi! Venyttely ja kehonhuolto puuttuvat täysin ja salillakin voisin käydä treenaamassa vaikka voimaa. En edes muista, milloin olisin viimeksi ollut hieronnassa! No, aion tehdä parannuksia ja vähintäänkin alan venytellä. Vartin illassa luulisi onnistuvan, mutta on se vain se sohvan vetovoima melkoinen, kun olen saanut taaperon nukkumaan. Ja mitä kankeampi ja kireämpi kroppa on, sitä vähemmän edes huvittaa venytellä, koska turhautuminen on silloin suurta.
Joka tapauksessa olen itseeni tyytyväinen, sillä taaperon jälkeenhän kamppailin yli vuoden verran löytääkseni liikuntamotivaation uudelleen. Vaikka olin liikkunut aina, en yhtäkkiä jaksanut liikauttaa itseäni kuin totisen pakon edessä. Minua ei vain huvittanut.
Jotain hyvää lähes liikunnattomassa kaudessa näen nyt jälkeenpäin. Ymmärrän ainakin paljon paremmin ihmisiä, joilla liikuntamotivaation löytäminen on tosiaan työn alla. Ei se vain mene niin, että joku sanoo, että hops, menisit lenkille siitä. Vaikka tahtoakin löytyisi, toteutus voi silti ontua. Ja ainakin lapsiperheissä aika tuntuu olevan myös kortilla, itsellänihän on se ideaalitilanne, että käyn töissä liikkumassa, saan siitä palkkaa.
Itse kävin liikunnattomuutta paljon läpi mielessäni. Pohdin sitä, miksi en halua liikkua, vaikka tiedän, miten hyvä olo siitä tulee ja kuinka voin paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisestikin silloin, kun liikun säännöllisesti. En oikeastaan löytänyt mitään kunnollista syytä muuta kuin väsymyksen. Kun taapero vihdoin noin 1 v 4 kk iässä alkoi nukkua täysiä öitä, väsymys alkoi hellittää ja nyt sujuu urheileminenkin. Ja vaikka vielä tulee päiviä, että väsyttää hitosti, pyrin silti tuuppaamaan itseni lenkille tai jumppaan. Nykyään väsymys ei nimittäin ole enää kroonista ja se ihan oikeasti katoaa liikunnan avulla.
Vaikka liikkuminen on itselleni myös painonhallinnollisissa asioissa tärkeää, en kyllä voi sanoa liikkuvani ensisijaisesti sen takia, että näyttäisin paremmalta tai olisin hoikempi. Minulle liikunta on kautta aikojen lajista riippumatta ollut pään nollausta ja omaa aikaa. Vaikka ohjaaminen toki on erilaista kuin puhtaasti oma treeni ja siinä täytyy olla skarppina, saan kuitenkin itse samalla tehtyä täysipainoisen harjoituksen toki asiakkaisiin keskittyen.
Ja sitten kun koittaa se päivä, että saan juoksemisesta samanlaisen rutiinin ja rakkauden kohteen, mitä se vielä muutama vuosi sitten itselleni merkitsi, niin oi pojat sentään! Ennen viiletin pitkin keskuspuistoa, luukutin iPodissa musiikkia ja kävin läpi omaa elämääni ja arkeani tai sitten en ehkä ajatellut mitään, juoksin vain. Oli millainen fiilis tahansa, lenkkipolulta palasi aina rauhallinen tai vähintäänkin itsensä koonnut ihminen takaisin kotiin. Juostessa oli helppo käsitellä myös ongelmia ja mielikuvien avulla luoda niihin erilaisia ratkaisuja. Elämäni isoimpia päätöksiä olen tehnyt juoksulenkillä. Silloin vain on helppo nähdä asiat kristallinkirkkaasti.
Ah, liikunta on vain niin ihanaa! Onko sinusta?
Nyt tekisi mieli solmia lenkkarit jalkaan, mutta ehkä nyt sitten pidän huilipäivän kuitenkin.
Ja vielä päivän motivaatiokuva!
Kyl!
Mari
Minulle liikkuminen oli alunperin enimmäkseen laihdutusta tukeva toimi, mutta kun tavoitteet on suureksi osaksi nyt saavutettu, on liikunta muuttunut jo isoksi osaksi arkipäivää. Huomaan yhä enemmän vain liikkuvani ihan siitä liikkumisen ilosta – sekä voimasta ja itsevarmuudesta jota se tuo tullessaan! Oikeastaan en edes osaa oikein tarkasti yksilöidä, miksi liikun – ehkä vain yksinkertaisesti siksi, että siitä tulee niin hyvä olo. 🙂
Jenny B-H
Kiitos kommentistasi, Mari.
Toi on ihan mahtavaa, kun huomaa, että ei voi olla ilman liikuntaa ja sen tuomaa hyvää fiilistä! Ja ihan totta, kun urheilee, voi kaikin puolin paremmin ja se lisää myös itsevarmuutta.
Mullakin on nyt kyllä näitä painonpudotushommia tässä meneillään, mutta siltikään en osaa ajatella, että pakko mennä lenkille, että laihtuisin. Kyllä se on enemmänkin pakko mennä lenkille, ettei pää hajoa, hih!
Iloisia jumppahetkiä sulle!