Paras parisuhdevinkkini koskaan

on ollut se, että tutustuin itseeni. Vasta kun tuntee itsensä, voi opetella tuntemaan toista.

Tässä kirjoittaessani neljättä kirjaani, ajatuksiin ja tunteisiin pohjautuvaa eron jälkeisen elämän opusta, olen saanut hienon tilaisuuden käydä läpi omaa aiempaa eroani enkä niinkään lainkaan sitä toista ihmistä, vaan omia tunteitani, ajatuksiani ja toimintapojani. Ja voin kertoa, että jestas sentään, ihminen voi kyllä muuttua, kun vain ymmärtää sen tarpeen ja on valmis muutokseen. Se tarkoittaa kyllä sitä, että pitää olla valmis päästämään irti kaikista totutuista rooleista ja olemaan todella sellainen kuin oikeasti on, mitään häpeämättä. Ja ensin tietenkin pitää selvittää, kuka on, jos ei tiedä ja on hukannut itsensä.

Viime viikolla vietin kuudetta hääpäivääni ja kirjoitin Facebookiini siitä, kuinka hienoa ja ihmeellistä se on, kun perheessäni on jo pitkään ollut myös toinen vastuuta ottava aikuinen, vaikken aina ehkä muista sitä kiitosta sanoa ääneen. Että minun ei enää tarvitse itse vaihtaa edes autonrenkaita ja aamukahvikin se vain ilmestyy nenäni eteen vuosi toisensa jälkeen. Minulla ei ole kokemusta kuin parista parisuhteesta ja ensimmäisessä totuin hoitamaan kaiken itse, siis aina lasten vanhempainilloista treenikuskauksiin, auton katsastukseen viennistä auton ajamiseen, kauppaostoksista neuvolakäynteihin ja kesälomasuunnitelmiin. Kun tuollaiseen rooliin itseään totuttaa vuosikaudet, on siitä kuulkaas vaikea irrottautua. Yritin hiljattain muistella, hoidinko asiat tuolloin valittavalla marttyyriasenteella, mutta luulen, että asioiden hoitaminen tuli niin selkäytimestä, etten edes osannut kovasti valitella sitä, että kaikki oli kontollani. Ehkä myös nuorena äitinä minulla oli tarve päteä ja näyttää muille, että pärjään. Kaiken hoitaminen oli minulle tavallista ja toimin sen mukaan miettimättä sitä, kuuluiko asian olla niin tai millainen edes on tasavertainen parisuhde.

No uudessa liitossani sitten minun olikin ensin todella vaikea ymmärtää sitä, että toinen osapuoli osaisi hoitaa yhtään mitään. Kului varmasti pari vuotta ennen kuin osasin oikeasti alkaa antaa toiselle siimaa ja uskalsin alkaa luottaa siihen, että hänkin tekee asiat vähintään yhtä hyvin kuin minä itse. Yhtäkkiä huomasin, että mitä, en sillä tavalla olekaan korvaamaton. Kai olin sitten myös saanut mielihyvää siitä, että homma kuin homma, niin minultahan se hoitui. Vasta kun tunnistin, että tarve pitää kaikki langat käsissäni koko ajan, jatkuvasti, 24/7 oli kuin salaa luikerrellut osaksi identiteettiäni, aloin päästä siitä eroon. Epäilen, että se oli tila, jossa tunsin oloni turvalliseksi. Ei tarvinnut miettiä elämäntilannetta, kun ei ollut aikaa sellaiselle. Toki tämä kontrollinhalu ei ollut ainoa ongelma, jonka vanhasta suhteestani vein uuteen parisuhteeseen, vaan ongelmat ja epätoivotut käytösmallithan tuppaavat kasaantumaan röykkiöksi. Kantapään kautta sainkin pari ensimmäistä vuotta opetella rooliani toista kunnioittavana kumppanina ja nykyään voin kertoa, että sujuu useimmiten tosi hyvin. Se ei tullut ilmaiseksi, koska ilmaisia lounaita ei ole. Ennen kaikkea toisen hyväksyminen tasavertaiseksi on tullut oman itsetutkiskelun, omien toimintatapojen tarkistelun ja muuttamisen ja eri tavalla tekemisen ja olemisen kautta. Jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa ketään muutakaan – tyyli pätee niin monessa asiassa. Jos ei kunnioita itseään, ei voi kunnioittaa toistakaan. Jos ei pidä itseään tasavertaisena, ei pidä toistakaan tasavertaisena.

Nykyään huokaisen ihastuksesta, kun on paljon asioita, jotka hoituvat ilman, että minulla on osaa tai arpaa niissä, en enää aikaan ole edes tunkenut nenääni joka paikkaan. Meillä ei kuitenkaan oleteta, että toinen hoitaa vaan kumpikin hoitaa itselleen luontaiset asiat ja niistä puhutaan ja sovitaan yhdessä ilman, että vain jompikumpi päättää. Olettaminen on aina huono, keskustelu hyvä.

Aina kirjoitetaan, ihan hiljattainkin luin, että lapsuudenperheestä saadut mallit toimia pätevät aikuisena, mutta itse kyllä koen, että negatiiviset käytösmallini itse poimin tuosta ensimmäisestä pitkästä parisuhteestani. Esimerkiksi riitely oli yksi asia, joka oli ensimmäisessä suhteessani aika tavallista (lapsuudenperheessäni taas ei lainkaan) ja toimin niin ensin myös tyypin kanssa, jonka kanssa olen nyt naimisissa. Kun viime viikolla sitten mietin, että milloin olemme  puolisoni kanssa riidelleet viimeksi, en muistanut. Helpottava tunne!

Se, että ei riitele, ei tarkoita sitä, että olisi aina asioista samaa mieltä. Saa olla eri mieltä, mutta omaa kantaansa voi tuoda esille puhuen ja keskustellen, ei riidellen. Aikaisemmassa elämässäni riitelyssä oli ehkä kyse siitä, että olin jostain asiasta jotain mieltä ja halusin, että minun mielipiteeni on se, joka jää voimaan ja yleisesti hyväksytään. Se, kun uskaltaa päästää irti oikeassa olemisen tarpeesta (vaikka sitten olisi ihan oikeasti oikeassa) on yhtä vapauttavaa kuin se, että myy kuusi Ikean kassillista itselleen turhaa tavaraa kirpputorilla. Koska ennen kaikkea kai oikeassa olemisen tarpeessa on kyse siitä, että haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi aika kovalla hinnalla, kun kuulluksi ja nähdyksi voi tulla muutenkin. Tosin omalla kohdallani kuulluksi ja nähdyksi tuleminen entisessä suhteessani ei vain ollut mahdollista, sillä olimme liukuneet niin äärilaitoihin toisistamme, ettei yhdessäolo vain enää ollut vaihtoehto.

Olenkin tosi paljon itse joutunut tekemään työtä sen eteen, että olen miettinyt, miksi halusin olla oikeassa. Miksi koin, että mielipiteeni jostain vähäpätöisestäkin asiasta on niin tärkeä. Miksi halusin sanoa viimeisen sanan. Koska, mitä väliä? Jos kokee olevansa oikeassa, sitä voi olla niin hiljaa itsekseenkin. Uskonkin, että suurimmat ongelmat ihmissuhteissa johtuvat siitäkin, että halutaan jostain syystä päteä ja olla enemmän oikeassa kuin se toinen. Mutta eihän silloin toista nähdä osana samaa, yhteistä tiimiä vaan kilpailijana. Vaikka eihän mikään ihmissuhde, oli kyse sitten parisuhteesta tai ystävyyssuhteesta, saisi olla kilpailua vaan päinvastoin sellainen, että kummallakin on sama tavoite ja sitten toimitaan sen eteen.

Joskus toiset ihmiset ärsyttävät, mutta niin me itsekin ärsytämme muita. Joskus tahtomattamme, joskus tietoisesti. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta jos haluamme, että ympärillämme on ihmissuhteita, joissa voimme hyvin ja jotka toimivat, usein kannattaa myös katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse antaa ja tuo suhteeseen. Joskus yhdessäolo ei vain onnistu ja hyvä niin, silloin on aika lähteä eri teille. Mutta jos se onnistuu, se on hieno lahja.

Ja miten tärkeää onkaan sanoa toiselle niistä pienistä asioista, joita toisessa arvostaa. Oli se sitten roskapussin vieminen tai lapsen tasapuolinen hakeminen hoitopaikasta. Se, että toinen tekee ruoat kun toinen pesee pyykit. Kysyy, eikä vain oleta. Ei oleta ja luule tietävänsä, vaan antaa toisen itse kertoa. Ei ota toisen asioita henkilökohtaisesti, ei ainakaan niitä, joista itsellä on mielipide, vaikkeivat ne itselle kuuluisikaan. Antaa toiselle tilaa olla oma itsensä ja pyrkii myös itse olemaan se, joka on.

Ja niistä tavoitteista. Onpa ihanaa, kun on oikeasti joku, jonka kanssa on samat tavoitteet: elää mahdollisimman hyvää elämää ja vanhempana viettää talvet etelässä ja kesät saaristossa. Se jos jokin lämmittää mieltäni juuri nyt.

Mukavaa alkanutta viikkoa!