Perusvireenä onni…

…se on sinunkin elämässäsi mahdollista. Elämän perusvireen ei todellakaan tarvitse olla alakulo eikä arjen tarvitse olla edes vain mukiinmenevää, vaan se voi olla kaikkea niin paljon enemmän, olivat olosuhteet ja elmäntilanteesi mitkä tahansa.

Tuli yhtäkkiä pakottava tarve tulla kirjoittamaan pari sanaa tunteista. En ole pitkään aikaan kirjoittanut niistä, johtuen ehkä siitä, etten ole niitä juuri pohtinut. Olen enemmänkin vain elänyt niitä läpi, en analysoinyt, jahdannut tai pakottanut itseni kokemaan niitä.

Lueskelin nimittäin illalla vanhoja muistiinpanojani hieman huvittuneena. Kyseiseen vihkoon olin kerännyt ajatuksia, joita oli herännyt käymistäni keskusteluista muutaman ihmisen kanssa ja kirjoista, joita olin joskus lukenut. Samassa hetkessä ymmärsin, että vaikka olin noista asioista silloin vuosia sitten jo kirjoittanut, en ollut ehkä sittenkään todella ymmärtänyt, mitä niillä haluttiin sanoa. Ja mitä enemmän halusin ymmärtää ja pakolla etsiä vastauksia, sitä vähemmän oikeasti ymmärsin. Asioista, kuten esimerkiksi tunteista.

Luulin esimerkiksi, että voin olla onnellinen vain silloin, kun koen jotain hyvää tunnetta. Joka tietysti usein johtui jostain ulkoisesta asiasta, toisesta ihmisestä tai kivasta tapahtumasta. En lainkaan ymmärtänyt sitä, että ne tunteet löytyvät todellakin myös itsestäni ja voin kokea niitä riippumatta elämäntilanteesta tai tapahtumista. Jos esimerkiksi rahasta oli todella tiukkaa, vaikutti se tunteisiini, ja sitä kautta kaikkeen tekemiseen ja myös mielialoihini ja siihen, millainen olin muille. Enhän mitenkään voinut olla onnellinen, koska tilillä oli kaksi penniä ja palkkapäivään ikuisuus.

Hyviä tunteita sen sijaan nostattivat kivat tapahtumat ja toiset ihmiset. Mutta luulen, etten edes halunnut ymmärtää sitä, että kaikki tunteet ovat itsessäni, sillä en halunnut ottaa vastuuta niistä saati itseni tutkimisesta. Helpointa oli sälyttää vastuu hyvistä fiiliksistä toisen niskoille ja odottaa ja vaatia, että joku toinen tuo sen täyttymyksen tunteen. Minun täyttymyksen tunteeni. Sitten kun niin ei tapahtunut, tuli pettymyksiä.

En myöskään osannut oikein toimia pettymysten tai muiden minun mielestäni silloin negatiivisten tunteiden kanssa. Annoin niiden viedä minua mukanaan, laidasta laitaan, tunnetilasta toiseen, sillä mikään tunteiden tukahduttajatyyppi en ole oikein koskaan ollut. Kun sitten ymmärsin, että tulee hyviä tunteita, tulee huonoja tunteita eikä mikään kestä ikuisesti, oloni on helpottunut. Myös suuri oivallus oli se, että useimpien tunteiden kanssa kannattaa vain olla. Ne saavat tulla, ne voivat olla, niitä voi jopa tarkastella, niiden kanssa voi istua hiljaa. Niille ei useinkaan tarvitse tehdä mitään, vaikka joskus niitä voi käyttää moottorina johonkin. Vihastakin voi saada voimaa ja kateus voi motivoida tekemään asiat vielä paremmin, mutta yhtä hyvin tunteen kanssa voi istua tässä hetkessä. Ja lopulta kun nyt mietin, vaikka ennen minulla kiehahti helposti ja nopeasti, niin en edes muista, koska viimeksi olisin ollut vihainen. Tai kateellinen. Nykyään päällimmäinen tunne on ilo toisen puolesta.

Ja vaikka vuosia sitten luulin jo päässeeni onnellisuuden etsinnästä, tuskin niin oli tapahtunut silloin vielä. Halusin elämääni rauhaa, tasapainoa, onnellisuutta ja turvaa, ja aina ihmettelin, kun sanottiin tai luin jostain, että ne ovat jo läsnä. Että sitä olisi pitänyt lakata tavoittelemasta ja etsimästä, että ne olisivat läsnä tuosta noin vain? Ilmeisesti en halunnut päästää itseäni helpolla, sillä kesti kauan ennen kuin uskalsin lakata jahtaamasta niitä tunteita.

Ja itse asiassa kun lakkasin ajattelemasta niitä jatkuvasti ja lakkasin jahtaamasta, ne todella alkoivat olla läsnä jokaisessa arkipäivässäni. Vaikka olin vieläkin ja saatan yhäkin olla silloin tällöin surullinen, vihainen, pettynyt, katkera ja toivoton, perustunteeni silti on rauha, onni, tasapaino, ilo. Siis ilman, että mitään erityistä tapahtuu. Yhtä hyvin voin kokea pakahduttavaa onnea ja seisoa Lidlin kassajonossa, olla perheeni kanssa tai metsässä juoksemassa, viimeistellä työjuttua tai astua koiranpaskaläjään. Ei niin väliä. En aiemmin ehkä täysin ymmärtänyt, etteivät myönteiset fiilikset tarkoita sitä, etteikö elämässä sattuisi, etteikö sitä kompastuisi tai arki löisi litsarilla poskelle. Totta helvetissä kyllä, mutta kun arjen perusvireenä ovat myönteiset tunteet, sitä on myös työkaluja käsitellä niitä kielteisiä tunteita, ikäviä tapahtumia, takapakkeja ja varsinaisia perustusten romautuksia. Ja kun vielä todella tajusin sen, että fiiliksetkin tulevat ja menevät ja lakkasin takertumasta niihin, olen ollut satamiljoonaa kertaa tyytyväisempi. Mihinkään tunteeseen ei tarvitse takertua, sillä mikään ei kestä ikuisesti. Sen sijaan voi ja saa ja kannattaa olla kiitollinen, että senkin sain kokea, riippumatta siitä, mikä se tunne on. Uskon, että kun suostuu kokemaan tunteen oli se millainen tahansa, pääsemme helpommalla.

Eli jos 10 vuotta sitten en ymmärtänyt, että miten niin kaikki tunteet ovat meissä itsessämme, niin nyt ymmärrän sen täysin. Se ei ehkä vaatinut ihan kymmentä vuotta, mutta on se vaatinut itseni tutkiskelua, tunteideni tutkiskelua ja läsnäoloa tunteissa. Nyt näen sen, että ainakin useimmissa elämäntilanteissa voimme todella kokea tasapainoa ja harmoniaa, riippumatta siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Ja kun koemme tasapainoa ja harmoniaa, voimme myös säteillä sitä ympäristöömme, halusi ympäristö sitä tai ei. Koska me voimme tuntea mitä me haluamme tuntea, huolimatta siitä, mitä ulkopuolellamme tapahtuu. Joskus se voi olla myös valinta. Meidän ei tarvitse reagoida voimakkaasti tai antaa jonkun tapahtuman tai huonotuulisen kanssaihmisen pompautella meitä tunnetiloista toiseen.

Meillä itsellämme on vastuu ja valta päättää, mitä me haluamme tuntea. Kun lakkaamme etsimästä onnea ja rauhaa ympäriltämme ja hetkellisesti edes käännymme sisäänpäin, se on siellä. Se on siellä, vaikkemme edes usko, että se on.

Hm. Jos meni liian diipiksi, niin huomenna sitten jotain muuta. Rauhallista iltaa ja kauniita unia.

Kukkia, koska tiistai!