Rakkautta, ei raivoa!
Ajaessani tässä päivänä eräänä työhuoneelle huomasin, että yhdestä pihan erittäin halutuista parkkipaikoista oli lähdössä auto pois. Ehdin jo hurrata, mutta sitten huomasin, että myös toisesta suunnasta lähestyi auto, joka ilmiselvästi oli ajamassa juuri kyseiseen vapautuvaan ruutuun. Luulisi, että tyyppi olisi ollut iloinen näkemästään paikasta, mutta kattia kanssa. Oli ihan pakko vilkaista häntä uudelleen, kun meno ratin takana oli niin villinpuoleista. Paikan kanssani samanaikaisesti bongannut tyyppi meuhkasi autossaan yksin elehtien hyvinkin agressiivisesti. Hän ei osoittanut kiukkuaan minulle, mutta ilmeisesti kuskia ärsytti se, että toinen autoilija teki lähtöä hitaanlaisesti.
Jäin sitten miettimään tuota raivoavaa kuljettajaa ja muistin, kun jouluaattona kauppakeskuksen parkkihallissa kuumentui erään autoilijan tunteet niin, että hän nousi autostaan puimaan nyrkkiä takana ajavalle.
On sitä itsekin tullut tehtyä elämässä monenlaisia ylilyöntejä ja käyttäydyttyä huonosti, mutta maailma olisi kyllä aika paljon iisimpi paikka, kun ihmiset eivät ottaisi jokaista pikku asiaa, kuten parkkipaikan metsästämistä, niin totaalisen tosissaan. Oikeasti tuo autoilijan naurettavan käyttäytymisen näkeminen kolahti hieman omaan nilkkaani. Se näytti niin typerältä ja oli niin turhaa, ja samalla vaivauduin, kun muistelin itse viimeisintä tilannetta, kun menetin hermoni (pyysin kyllä anteeksi, mutta silti, niiiiiiin turhaaa!).
Hei camoon oikeasti. Monesti pienistä asioista kasvaa isoja asioita, kun meillä on niin kiire pitää omia puoliamme. Eikä edes välttämättä siksi, että asia olisi meille tärkeä, vaan enemmänkin siksi, ettei kukaan muu nyt vain saa jotain enemmän tai jotain parempaa kuin me!! Ohhoh, ei niin!
Sitten aloin pohtia tällaista: kunpa ihmiset lakkaisivat kilpailemasta keskenään ja huomioisivat toisiaan hieman enemmän. Kunpa ymmärrettäisiin, ettei se oma mielipide ole ainoa ”oikea” ja annettaisiin myös muiden puhua ja oikeasti kuunneltaisiin heitä. Kunpa puhuttaisiin toisista vain hyvään sävyyn ja lakattaisiin puuttumasta henkilökohtaisuuksiin. Kunpa mieluummin autettaisiin ja verkostoiduttaisiin sen sijaan että arvosteltaisiin tai pimitettäisiin tietoa ja taitoa itsellään, ettei kukaan toinen vain hyödy siitä. Kunpa toisia ei poljettaisi omaa etua tavoitellessa, vaan oltaisiin inhimillisiä. Kunpa tärkeää ei olisi se, mitä muut meistä ajattelevat, vaan sen sijaan mietittäisiin sitä, että me olemme tarpeeksi, joka ikinen. Kunpa oltaisiin kiinnostuneita enemmän omista asioistamme kuin toisten. Ja muistettaisiin se, että olemme samalla viivalla, kaikki yhtä hyviä. Nämä tässä ovat asioita, joita itse arvostan ja pidän tärkeänä nykyään päivä päivältä enemmän.
Uskon siihen, että elämässä eteenpäin pääsemisen, onnellisuuden, ilon, tasapainon, mielenrauhan ja tyytyväisyyden saavuttaa vaivattomammin, kun on ystävällinen sielu ja suhtautuu itse kanssaeläjiin myönteisesti.
Muiden arvostamisen oppiminen käy yhtä kautta, ensin on arvostettava omaa itseä. Kun itse rakastaa elämää niin iloineen kuin suruineen, kaikki halu puuttua toisten olemiseen vaikka sitten vihan eli pelon kautta katoaa.
Elämä ei ole kilpailua, se vain on! Lähettäkäämme siis ärsyyntymisen sijaan rakkautta, kyllä se siitä!
Mahtavaa mielenrauhan täyttämää viikonloppua!
Ah, tähän pyritään!
(Kuva: Pinterest)
Nina
Olipa hyvä kirjoitus taas, niin asiaa. Olen tietoisesti opetellut juurikin tätä mistä kirjoitat ja miten paljon kivempaa elämä onkaan. Välillä se toki unohtuu, mutta niissä hetkissä, tai viimeistään sen jälkeen sitä taas muistaa paremmin ettei moisessa käytöksessä ole mitään järkeä. Turhaa energian hukkaanheittämistä.
Hyvää viikonloppua!
Tiinanen
En yleensä ole mikään runoihminen mutta nyt tuli tekstistäsi mieleen tämä Pentti Saarikosken runo
”En pelkää ketään. Rakastan maailman ihmisiä,
haluan kaikille hyvää,
se on minun politiikkani
että me rakastaisimme toinen toistamme
ei väitellen vaan keskustellen sovussa.
Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä.
Lämmittäisimme saunan.
Istuisimme laiturilla huohottamassa.
Olisimme ihmisiksi.”
Mari
Kiltteys – siinäpä ominaisuus, jota olen alkanut arvostaa viimeisen vuoden sisällä aivan uudella tavalla! Ei kiltteys sellaisella tavalla, että antaa polkea itseään jatkuvasti, vaan juuri tuolla ystävällinen sielu -tavalla. Joskus aiemmin tunnistin itsessänikin sitä, että tietynlainen pisteliäs nokkeluus (kiltteyden kustannuksella) oli tärkeintä, mitä itsestään piti antaa. Se on kyllä yhteydessä siihen mulle kaikki heti nyt -asenteeseen ja todella helppo keino myrkyttää toisen hyvä mieli.
Sydämellisyys ja aito, vilpitön kiinnostus muita ihmisiä kohtaan tekisi tästä maailmasta niin paljon paremman paikan, ja siihen oikeasti pystyisi todella moni niin halutessaan! Ihan perusystävällisyyskin riittää jo pitkälle.
sannabanana
Hieno kirjoitus ja hienot kommentit alla, kiitos!
Jenny B-H
Kiitos Nina, juurikin noin, miten kirjoitit 🙂
Kyllä se unohtuu täälläkin vielä toisinaan, mutta sitten tulee kauhea morkkis! Toisaalta siihenkään ei kannata jäädä vellomaan, kaikesta voi oppia 😉
Kivaa viikonloppua sinullekin!
Jenny B-H
Kiitos Tiinanen kauniista runosta!
Jenny B-H
Kiitos Mari kommentistasi. Juu, kiltti ei saa olla omalla kustannuksellaan, rajat on hyvä osata säilyttää tai ainakin oppia, missä ne kulkevat.
Ah, sanoit ihanasti: ystävällinen sielu! Noihin kahteen sanaan tiivistyy kyllä kaikki.
Jenny B-H
Kiitos Sannabanana!
Hienoa viikonloppua sinulle 🙂
Mari
Hih, sulta mä sen tuolta ylempää lainasin! 😉
”Uskon siihen, että elämässä eteenpäin pääsemisen, onnellisuuden, ilon, tasapainon, mielenrauhan ja tyytyväisyyden saavuttaa vaivattomammin, kun on ystävällinen sielu ja suhtautuu itse kanssaeläjiin myönteisesti.”
Jenny B-H
Ahhahahaha 😀 No niinpä teit, hihih!
Mä vain ihastelin teidän hienoja kommentteja, enkä enää palannut omaan tekstiini lainkaan. Se ystävällinen sielu -vain jotenkin sopi tuohon sun vastaukseen ja kuulosti vissiin siinä paremmalta kuin omassa tekstissäni 🙂
Pitäisi ehkä keskittyä tarkemmin, siinäpä muuten hyvä postauksen aihe: keskittyminen!
S
Minua kuitenkin jäi askarruttamaan hyvän ja huonon kiltteyden välinen raja, terveen ja epäterveen tai epäkehittävän aggression raja. Kommenteissa sanotaan, ettei tietenkään liian kiltti pidä olla. En koe tuota rajaa kuitenkaan ollenkaan itsestäänselväksi. Monestihan ihmiset kääntävät aggressiota sisäänpäin, eivätkä ulospäin toimien jämäkästi ja pitäen omista rajoista huolta. Itselleni on vihjattu, että sopiva kehittymissuunta olisi siellä päin, missä voisi suuttua ja ilmaista omaa aggressiota. Olen tällä polulla jo vähän edennyt ja se on tuntunut hyvältä ja vapauttavalta. Jotenkin itse vasta oman häilyväisen aggressioni kanssa pelkään tällaisia juttuja, joissa hehkutetaan kiltteyttä ja tyyneyttä ja paheksutaan (?) aggressiota. Koen, että tuo aggressio pitää saada ensin käyttöön, ennen kuin voi lähteä taas lisäämään sitä kiltteyttään. Mitä mieltä olet tästä?
Jenny B-H
Hei S ja kiitos hienosta kommentistasi!
Ensisijaisesti haluan vielä sanoa, että kirjoitan omista ajatuksistani ja kokemuksistani, nämä sanat tässä blogissa eivät ole todellakaan mitään ehdottomia totuuksia, sillä jokainen meistä muodostaa mielikuvamme eikä oikeaa tai väärää edes ole.
Kiltteyden raja on varmasti häilyvä ja monella erilainen, itsekään en osaa aina sanoa, onko toimintani tervettä kiltteyttä vai olenko jo epäterveen kiltteyden ja ehkä miellyttämisen rajamailla, riippuu asiasta ja tilanteesta. Toisinaan jämäkkyys vain katoaa sen alle, ettei uskalla/halua/tahdo sanoa ei tai edes vaikkapa antaa palautetta, kun se olisi aiheellista.
Agressiosta ja suuttumisesta ja raivosta ajattelen niin, ettei niitä (kuten ei muitakaan tunteita) saa missään nimessä padota sisäänsä ja haudata sinne, ikään kuin kieltäisi niiden olemassaolon ja ”unohtaisi” ne. Ajattelen, että tunteiden patoaminen sairastuttaa ihmisen ja voi ehkä lopulta johtaa vakaviin ylilyönteihin. Ajattelen niin, että tunteita tulee juurikin käsitellä ja tutkailla, kokea ne ja hyväksyä, antaa niiden tulla ja sitten mennä, ilman, että kukaan muu ehkä edes huomaa, mitä minussa tapahtuu. Olen ollut itse vuosia sitten pitkään stressinsietokykyni äärirajoilla elämänvaiheessa, jossa koin monenlaisia tunteita. Silloin sain kyllä ulkopuolelta apua, mutta silti sisäisesti olin aivan hukassa. Vasta muutaman viime vuoden aikana olen oppinut enemmän tunteista ja niiden kokemisesta ja käsittelystä. Tuolloin aikaisemmin saatoin saada raivareita vain, koska voin niin huonosti enkä tiennyt, mitä olisin tunteilleni tehnyt. Sellaiset ovat jääneet, joskus tosin toki palaa pinna, mutta olen oppinut sen, ettei tunteiden kokeminen välttämättä tarkoita niiden ilmaisemista muille. Tunteiden käsittelyssä voi auttaa myös joku konkreettinen toiminta, itse esimerkiksi saan yhä paljon apua jaksamiseen ja kiristyneeseen mielialaan liikunnasta.
En tarkoittanut kirjoituksellani sitä, että agressio ja raivo pitäisi jotenkin kieltää itseltä, vaan vaikka ne kokee, niiden esittämistä ja ilmaisutapaa voi harkita. Ja myös sitä halusin sanoa, että kannattaako raivota jokaisesta pikkuasiasta vai voisiko toimia jotenkin toisin. Uskon vahvasti siihen, että kun pyrkii hyväksymään sen, mitä elämä tuo, on eläminen paljon helpompaa. En ehkä tuonut tätä riittävästi esille, joten nostit hienon kysymyksen esiin.
Ja kuten kirjoitit itse, olet polullasi edennyt ja se tuntuu sinusta hyvältä ja vapauttavalta, joten silloin lienet sinulle oikealla tiellä.
Hyvää alkavaa viikkoa 🙂
S
Kiitokset paneutuvasta vastauksestasi! Minulle tämä kiltteyden ja aggression suhteiden pohtiminen on ilmeisesti juuri nyt hyvin ajankohtainen aihe. Siksi on mukavaa saada kuulla siitä muidenkin pohdintoja.
Toisaalta tuo tunteiden kokeminen niin, etteivät muut niitä edes huomaa tuo minulle mieleen juurikin sen tilanteen, missä tunteet tukahdutetaan, koska on pelottavaa, että joku näkisi, mitä tunnen. Toisaalta ymmärrän kyllä, jos tunteiden kanssa on sinut, niistä ei tarvitse mitän ylenmääräistä numeroa tehdä, eikä alkaa niitä ajatuksillaan ja toiminnallan lietsoa.
Tunteisiin tutustumisen jatkaminen tuntuu nyt entistä kiehtovammalta se ajatus mielessä, että mikä on tekijä, joka erottaa liian kiltteyden hyvästä ystävällisen sielun kiltteydestä, mikä kiltteyden aggression tukahduttamisesta ja mikä erottaa tunteiden liiallisen ilmaisun toisten kustannuksella tunteiden huomioon ottamisesta.
Jenny B-H
Hei S,
kiitos itsellesi, annoit minulle ajattelemisen aihetta.
Tämä aihe on muuten monissa kirjoissa esillä, voin esimerkiksi suositella sulle David Richon kirjaa Viisi asiaa joita ei voi muuttaa, löytyy esimerkiksi seuraavasta linkistä:
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522600059
Iloista viikon jatkoa!