Rauha kaaoksen keskellä…

…siltä minusta tuntuu kovin vahvasti. Useimmiten.

Tämä viikko on taas menty sellaista haipakkaa, että jos hukkaisin kalenterini, olisin pulassa. Selkeästi kuitenkin kaikkien asioiden merkitseminen ylös aina haastattelukeikoista jumppaohjauksiin ja lapsen retkipäivään, postissa käyntiin ja muiden asioiden hoitamiseen on tuonut rotia arkeen. Kun kaikki on kirjattu ylös, säästyy niin paljon energiaa ja muistikapasiteettia sitten muihin hommiin, kun ei koko ajan tarvitse miettiä, että onko nyt muistanut kaiken. Ja ihan oikeasti tuolla keinolla minulla on kaiken hässäkän keskellä ollut aikaa myös vain olemiseen ja fiilistelyyn, jolloin saa päätä tyhjäksi ja kehokin rentoutuu.

Jossain vaiheessa talvella olin hieman stressaantunut ja tuntui siltä kuin olisin ollut jatkuvasti taisteluvalmiudessa. Asioiden tekeminen ei tuonut sitä suurinta iloa, minkä tiesin, että se voisi tuoda. Kun sitten Jenni Kauppilan valmennuksessa oivalsin sen, että on ihan sama, myynkö työkseni vaikka sitten pölynimureita vai teenkö asioita, joita nyt teen, onnistun kehittämään sen kiireen tunnun ja stressitilan itselleni varmasti alta aikayksikön. Kyse ei ollutkaan olosuhteista tai mistään ulkoisesta työhön liittyvästä asiasta, vaan omasta itsestäni, uskomuksistani, rajoitteistani, ajatuksistani ja toimintamalleistani. Aloinkin tarkastella omia tapojani tehdä töitä, toimia ja ajatella ja vaikka määrällisesti duunit eivät ole vähentyneet, ote tekemiseen on nyt paljon rennompi. Kun uskalsin kaivaa jälleen itsestäni sitä luottamusta asioiden järjestymiseen ja selkeytymiseen, on tekemiseenkin palannut suuri ilo. Ja vaikka toisiin juttuihin minun on ollut vaikea löytää haastateltavia ja heitä viikkotolkulla olen etsinyt, olen silti pystynyt pysymään rauhallisena, olen vain ollut varma, että haastavampikin keissi vielä tulee eteeni. Ja tällä viikolla sitten kävikin niin, että erääseen juttuun kolmen viikon kivien kääntelyn päätteeksi löytyi todellinen helmi. Oli mahtava jututtaa ihmistä, joka sai kylmät väristykset kulkemaan iholla pelkästään siksi, että hän oli aivan mieletön tyyppi, jolla on mieletön tarina.

Jokainen aamu olen myös ensi töikseni miettinyt sitä, millaisen tulevan päivän tahdon viettää. Käyn läpi päivän käytännön ohjelman, mutta käyn myös päivän läpi henkisesti. Millaisissa fiiliksissä haluan herätä. Millaisissa tunnelmissa lähden kohti työhuonetta. Millainen haluan olla ihmisille, joita kohtaan. Entä mitä odotan muilta. Mitä haluan tehdä, miten aikani viettää. Haluanko vain raahautua vai haluanko nauttia, jos nyt en joka hetkestä, niin useimmasta. Vaikka tuntuisi, että näiden asioiden läpikäyminen olisi turhaa tai jotenkin liian analyyttista, uskon, että välillä on ihan hyvä pysähtyä siihen, mitä päivältä ja oikeastaan koko elämältään odottaa. Aika moni meistä vain porskuttaa eteenpäin olematta sittenkään ihan tyytyväinen. On surullistakin nähdä, miten moni vain tyytyy osaansa, eikä edes uskalla toivoa muutosta tai tehdä mitään asioiden eteen, jos sellaisen muutoksen kuitenkin kokee tarpeelliseksi. Elämän ei tarvitse olla ihan mukiinmenevää tai edes vain ihan kohtalaisen ookoo, vaan se voi olla huikeaa ja ihanaa ja mieletön seikkailu ja me voimme oikeasti olla iloisia, tyytyväisiä ja onnellisia olosuhteista riippumatta.

Ja aina kun alkaa leijua tai tuntuu, että kas, elämä on tosi helppoa ja erilaiset asiat, sattumukset ja niin sanotut vastoinkäymiset on vaivatonta hyväksyä, niin onneksi olemassa ovat perheenjäsenet, jotka pompauttavat maan pinnalle hyvinkin ripeästi. Yhtäkkiä se itsessä vallinnut rauha ja energia voi kadota, kuulkaas tuosta noin vain! Aamulla juuri sain taas laskea sataan, kun kolmevuotias ei yllättäen halunnut pestä kaakaonaamaansa, ei käydä vessassa, ei harjata hiuksiaan eikä todellakaan pukea haalaria päälleen. Kärsivällisyyteni on kyllä kasvanut huimasti kuopukseni ansiosta, mutta joskus sitä vain toivoo, että ne normaalit rutiinit toimisivat ilman, että saa sanoa sata kertaa. Toiveissa on myös yksi kokonaan nukuttu yö, sellaisen koimme taas muutama yö sitten ensimmäistä kertaa kuukausiin! Toinen koetinkivi tässä lähipäivänä oli se, kun aivan innoissani selitin eräästä asiasta ja huomasin, että itselleni tärkeä ihminen oli asiasta täysin eri mieltä ja katsoi minua kuin hullu puuroa, että onkohääihantosissaan? Toki erilaisia ja monenlaisia mielipiteitä saa olla ja jokainen meistä näkee maailman omalla tavallaan, mutta jos toinen on sitä mieltä, että tämä minun hieno innostuksen kohteeni on ihan humpuukia ja huuhaata, pakko sanoa, että se tuntui ensin kyllä pahalta. Sen sijaan, että olisin selittänyt tuntemukseni (tuntuu pahalta, kun sanot noin, koska tämä on minulle tärkeä asia) tai sanonut, että tietenkin sun mielipide on ihan ookoo, vaikka tää on susta ihan paskahomma, mun mielestä se on tosi siisti juttu ja aion jatkossakin viettää sen parissa aikaa, egoni astahti esiin ja muutuin ihan lapselliseksi. Oli vaikea käsittää, miten niin siisti juttu voi toisesta olla ihan hölynpölyä. Mennessäni sitten loukkaantuneena nukkumaan hieman pikku kakkosen jälkeen, olikin aikaa miettiä asioita. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, ettei toisen mielipiteitä kannata ottaa henkilökohtaisesti, ei silloinkaan, vaikka ne koskevat meitä itseämme jollain tapaa. Ja jos vaikka tunnemme 100 ihmistä, meillä on myös sata erilaista mainetta. Tämäkin eripura oli koettava, sillä opin siitä paljon. Kun oivaltaa, että ei ole itseltä pois, vaikka joku sanoisi minusta tai minun kiinnostuksen kohteistani mitä tahansa ja edes yrittää kunnioittaa toisen mielipidettä, ei kenellekään tule paha mieli.  Jos minä uskon johonkin, kenenkään toisen ei tarvitse uskoa samaan asiaan. Toki voi aina miettiä sitä, miten kärkkäästi oman mielipiteensä tuo esiin, mutta myös itse olisin ehkä voinut hillitä innostustani ja kokea hieman laimeampia tunteita asian dissaamista kohtaan. Tärkeintä kuitenkin on, että itse tiedän, mikä minulle on tärkeää ja mistä minä sytyn ja innostun, ymmärsin kyllä sen. Ja seuraavana päivänä se toinen osapuolikin tuli vastaan ja pyysi anteeksi. Näin se vain menee, että me kaikki ihmiset näemme maailman eri puolilta ja omaamme vastakohtaisia ajatuksia asioista, mutta silti voimme elää arkea yhdessä ja vaikka sitten jakaa muita asioita keskenämme.

Ensi viikolla onkin sitten taas kolme koulupäivää lifecoach-opintojen parissa! Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea pääsen kokemaan ja oppimaan.

Iloista loppuviikkoa sinulle!

Eilen ilostuttivat nämä hienot postimerkit!