Positiivisuus…

..on jotain, mikä joitakin ärsyttää, mutta itse en sitä edes sen kummemmin mieti. Paitsi tänään, kun sain viestin vanhalta koulukaveriltani, joka kysyi, että mistä löytää positiivisuus, kun tuntuu, että iloisuus on kadonnut kaiken arjen alle, vaikka asiat ovat ihan hyvin. Hän kirjoitti siis kysyäkseen, että miten olen positiivisuuteen opetellut, kun hänen muistikuviensa mukaan en aina mikään superpositiivinen ole ollut. Hih. Ihan oikeassa oli hän. Vaikka jonkin asteen ilo on kai ollut aina jollain tapaa läsnä, no juu, joskus ehkä tosin hieman hukassa, olen myös osannut olla hyvin negatiivinen ja kaikki eri tunnekirjot siihen päälle aina kateudesta katkeruuteen. Aloin sitten oikein miettiä, että millaisia ne omat positiivisuuden estäjät ovat aikanaan olleet. No ainakin hankala elämäntilanne ja siitä johtuva stressi ja huonovointisuus ovat vaikuttaneet suuresti fiiliksiini. Myöhemmin sitten myös unen vähyys ja jatkuva heräily veivät värejä elämästäni, kuopukseni kun oli huono nukkuja ja on sitä yhä vieläkin paikoitellen. Jos on kuolemanväsynyt, stressaantunut, ahdistunut, katkera tai epätoivoinen, voi olla vaikeaa olla positiivinen ja nähdä hyvää, kun tuntuu, että hautautuu kaiken hankaluuden alle. Tosin paradoksaalisesti tuollaisessa tosi haastavassa elämänvaiheessa voi oikeasti saada iloa tosi pienistä jutuista, mutta ensin ne pienet suuret asiat on opittava tunnistamaan, jotta niistä voi olla iloinen, silloin kun on erityisen haastavaa.

En itse itsestäni mitenkään koe, että olisin jotenkin erityisen positiivinen bumtsibum-naminami-ihminen, koska faktahan on, että välillä elämä on pelkkää ruusunpunaa, välillä toiset päivät ovat nihkeämpiä kuin toiset ja on hetkiä, jolloin nihkeyteen ei vain osaa suhtautua valoisasti tai ehkä kyse on enemmänkin itseni kohdalla siitä, että ottaa kupoliin eikä halua edes suhtautua asioihin valolla. Hyvä esimerkki tulkoon tässä eiliseltä, kun olin ohjaamassa sisäpyöräilytuntia. Puolet tunnista sujui hyvin, ja olin ihan fiilareissa, mutta sitten alkoivat musalaitteet temppuilla. Pulma vaikutti keskittymiseeni ja pakko sanoa, että hyvä fiilis ja tekemisen flow vain tippuivat sieltä katosta lattianrajaan vähintäänkin hetkellisesti, vaikka tilanteen sitten sainkin haltuuni sen jälkeen, kun olin harmitellut, miten p*rseestä tuollainen tekninen ongelma onkaan. En tavoittanut enää sitä parasta oloa, sillä lopputunti meni sitten pienessä pelossa, alkaako ääni kiertää ikävällä tavalla vai toimivatko laitteet loppuun edes jollain tapaa, buuuuu.

En kuitenkaan mitenkään erityisesti kelaile positiivista asennetta sen enempää, tosin tiedän sen, että tahdon kääntää omat ajatukseni mahdollisimman usein sinne hyvän puolelle, koska negatiivisista keloista en saa mitään irti ja ne tuntuvat tiputtavan itseni sieltä hyvästä virrasta. Enemmänkin nykyään myönteisyys on oikeastaan aika tiedostamatonta, ja uskon, että kuka tahansa voi opetella millaista tahansa uutta asennetta, josta sitten huomaamatta tulee tapa ja automaatio, kuten niin monella niistä negatiivisista keloista ja jatkuvasta valittamisesta. Toki joskus aamuisin päätän, että tänään olen onnellinen, mutta niin luultavasti olisin myös ilman tuota päätöstäni. Välillä vain itseä on ihan hyvä muistutella siitä, että kaikki on hyvin, vaikka itsellä ei olekaan kaikkea ja on syytä iloista useimmasta hetkestä.

Yksi iso tie on ollut asioiden hyväksyminen, että nyt on näin ja sitten taas jotain muuta. Toinen askel on ollut sen oivaltaminen, ettei elämän kustakin elämäntilanteesta huolimatta tarvitse olla raatamista tai tarpomista tai pelkkää vastoinkäymisten odottelua. Että ihan oikeasti luontainen olotila voi olla ilo, rauha ja rakkaus, ystävällisyys toisia kohtaan ja stressittömyys, riemu ja onnellisuus, oli tilanne mikä tahansa. Että voi olla onnellinen, vaikka olisi sairas, eronnut, vähissä varoissa tai ihan mitä vain. Onnellisuus ei ole kiinni ulkoisista asioista tai joistain toisista tekijöistä, vaikka moni sellainen ehkä elämää helpottaakin, vaan enemmänkin niistä sisäisistä tuntemuksista ja juurikin omista asenteista ja valinnoista, miten haluaa olla ja elää ja mitä saada ja antaa itsestään ulospäin. Ja kun ei anna enää jokaisen asian ja erityisesti pikkuasian vaivata omaa päätä ja järkyttää omaa mielenrauhaa, huomaa yhtäkkiä, että koko ajan oma suoja näille asioille kasvaa ja kehittyy. Myös omien tunteiden käsitteleminen ja sen oivaltaminen, että kaikkia tunteita tarvitaan, myös niitä negatiivisia, auttaa. Kuitenkaan aina tunnetta ei tarvitse tuoda esiin vetämällä himmeät raivarit tai olemalla tyly tai töykeä, vaan tunteen ottaminen vastaan ja sen hyväksyminen on ihan eri asia kuin tunteen esille tuominen. Sekään ei tarkoita sitä, että pitäisi olla jonkinsortin alistuvainen vässykkä, jota saa kohdella miten sattuu. Ei tietenkään, omat rajat on hyvä vetää ja niistä on hyvä pitää kiinni, mutta silti voimme elää ilosta käsin ja nauttia tästä olosta.

Mielestäni kuitenkin tuo vanha koulukaverini on jo hyvällä tiellä. Hän on tiedostanut sen, että jotain on pielessä ja hän haluaa tehdä asialle jotain. Niin moni meistä kun ei tiedosta omia olotilojaan saati sitten omaa käytöstä muita kohtaan. Se, mikä on tavallista, jatkuvaa ja omassa elämässä säännöllistä, siihen me totumme ja se alkaa tuntua normaalilta, oli kyse sitten hyvästä tai pahasta. Sitten kun herää, havahtuu ja muutoksen tarpeen tiedostaa, on jo isosti matkalla kohti muutosta! Itselle on hyvä olla armollinen ja muistaa, että pakottamalla itseään ei voi muuttaa. Pakko on huono motivaattori, vaan ilon tulee kyllä kummuta jostain sisältä omasta itsestä, mikä taas nousee väkisinkin esiin, kun alkaa itseensä tutustua ja itseä tuntea. Ja kun perusta on kunnossa, hyvää fiilistä on helppo vaalia. Sitä vain on yhtäkkiä monia asioita, jotka saavat hyvälle mielelle. Jos ne asiat ovat hukassa tai kadoksissa, kannattaa miettiä, mistä itse voisi hyvää fiilistä saada. Liikunta on myös juttu, joka välittömästi kohottaa onnellisuustasoa endorfiinien muodossa. Kiitollisuus pienistä asioista. Pysähtyminen hetkeen. Näitähän riittää.

Iloista maanantaita!

Iloa Lidlistä, 4,99 e. Melko edullista.