Rosoinen ihminen…

…ja niin epätäydellisen täydellinen. Sellaisia me olemme.

On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä, niin se vain menee. Kuitenkaan niiden huonojen päivien ei tarvitse määrittää koko elämää ja vaikka välillä tuntuisi siltä, että elämä on ihan paskaa, fiiliksen voi rajoittaa siihen yhteen pieneen hetkeen, tuntiin tai kahteen. Mutta koko elämän ei tarvitse olla ihan arsesta. Olemme ihmisiä, ja meillä on monenlaisia tunteita. Myös niitä huonompia, joita ei kovinkaan usein välttämättä haluaisi tuntea. Silti ne vain aika ajoin tulevat, toisilla useammin, toisilla harvemmin. Kiukku, epätoivo, vatutus, raivo, ärsytys, ahdistus…Silti niissä ei ole mitään pahaa eivätkä ne ole väärin, kunhan ymmärtää sen, ettei niissä vellominen paranna oloa tai auta kokemaan niitä mieluisempia tunteita.

Itse olin sunnuntai-iltana hieman allapäin, jota tätä nykyä tapahtuu enää harvoin. Yleisesti ottaen perustunteeni on jonkin sortin onni ja kiitollisuus, riippumatta siitä, mitä ympärilläni tapahtuu, missä olen tai mitä teen. Mutta sunnuntaina en jaksanut fiilistellä raikasta, kymmenien harmaiden sävyjen täyttämää koleaa sadesäätä, en vapaapäivää enkä ollut läsnä, olin lähellä, mutta kaukana. Itse asiassa rehellisesti sanottuna odotin vain, että saan mennä nukkumaan ja nousta taas aamulla töihin. Olin enemmänkin omissa oloissani kuin hengasin perheeni kanssa. Stressasin Sisäisen timantin valmistumisesta ja tulevasta viikosta. Life sucks, sanoin, jonka jälkeen nelivuotiaani alkoi hokea, että laifsakslaifsaks, ai mitä se tarkoittaa. Practice what you preach (harjoita sitä, mistä saarnaat) komppasi puolisoni. Totesin, että juuri niin teen, on ihan ookoo sanoa välillä, että elämä on syvältä, kunhan vain ei jää jumiin sinne syvyyksiin.

Ensin tuntui tältä.

Entisessä elämässäni, vielä vuonna 2007, olin stressaajien kuningatar, perfektionismiin taipuva suorittaja, joka antoi itselle raippaa yhdestäkin virheestä. Ja vielä jos virhe pääsi tapahtumaan ja vaikka sitten noteerattiin työpaikalla, oli se kammottavan häpeällistä. Kotonani olivat kukkaruukutkin somassa rivissä, mekot sievästi ojennuksessa eikä likapyykkikori pullistellut ikinä. Yritin olla täydellinen ja halusin, että myös muut ajattelivat niin. Ja ihan hyvin siinä onnistuinkin. Olen myöhemmin miettinyt, että tuo haluni näyttää ulospäin täydelliseltä oli tiedostamaton yritykseni peittää kaoottista elämäntilannettani, katastrofiin päätynyttä pitkää nuoruuden parisuhdettani ja omia epävarmuuksiani. Mutta kuulkaas, kun kulissit sitten sortuivat, nepä romahtivat komeasti.

Ja sitten tältä!

Että parempi vain olla se oma rosoinen, epätäydellinen itsensä, se, joka on matkalla, muttei koskaan perillä. Se, joka joskus on vaikka sitten huonolla tuulella, ärsyyntynyt, ei jaksaisi muuta kuin painaa pään tyynyyn ja nukkua seuraavaan aamuun.

Itse asiassa minusta oli hauskaakin tutkiskella tunteitani ja miettiä, että missä vitutus nyt sitten tuntui. Oi, melko monessa paikassa! Mutta sentään olen jotain oppinut ja paljonkin. Jos joskus vielä saatoin räjähtää perheenjäsenilleni ollessani kiukkuinen tai alakuloinen, nykyään ymmärrän kaivautua vaikka sitten peiton alle ja pysyä siellä. Koska kielteistenkään tunteiden kokeminen ei tarkoita sitä, että niitä toisi näyttävästi esille, ei edes niille rakkaimmilleen. Ja miten ihanaa on huomata parantuneensa oman elämänsä draamakuningattaruudesta.

Ja vaihteluahan sekin, että joskus murjotuttaa. Sen jälkeen taivaskin näyttää kauniimmalta, pilvet täyteläisimmiltä, auringonlasku pakahduttavan täydelliseltä ja se tavallinen arki aivan huikealta.

Silloin sitä on taas onnellinen ihan siksi, että saa olla.

Tsemppiä viikkoosi!

Ja sitten tältä.