Sattuu!
Miten kummassa ihminen, joka liikkuu säännöllisesti ja monta kertaa viikossa, kovaa ja kunnianhimoisesti, voi olla näin klesana yhdestä harmittomasta lihaskuntojumpasta? Viime yönä heräilin siihen, että vatsalihaksiini sattui yläkehon julmista olotiloista puhumattakaan. Tunnen lähes sen, kuinka lihakseni kiinnittyvät toisiinsa. Auuuuuuuuu.
Maanantaina tuurasin sisäpyöräilyä ja bodytunnin, jossa laitoin asiakkaat rääkkimeiningillä treenaamaan. Siis ihan perusmeininkiä: ei juuri pidetty taukoja ja teetätin niitä rankimpia liikkeitä, mitä muistin. Mikä siinä muuten on, että kun pyytää asiakkaita hakemaan matot, niin puolet hakee ja istahtaa samantien maton päälle lepäilemään? Jaa kenen luvalla, kysyn vain.
Poistuessani salilta kuulin, kuinka eräs heistä puhui puhelimeen: olin aivan hirvees jumpas äsken, meinasin kuolla. Oletan, että palautteen voin ottaa positiivisena.
Tein toki itsekin mukana osittain, mutta olen ollut nuhainen sunnuntaista asti, joten otin kuitenkin hieman iisimmin. Ja silti, voi tätä tuskaa!
Tulipa taas huomattua, että olisi syytä vaihdella lajeja tai edes lihaskuntoliikkeitä hieman useammin. Jos aina vain polkee pyörää paikallaan ja pumppaa sen saman levytangon kanssa, niin näköjään todellakin vain murto-osa lihaksista joutuu hommiin. Nyt en voi edes nauraa, sillä vatsalihakseni tuntuvat räjähtävän jokaisesta naurahduksesta taivaan tuuliin.
No, olen treenannut niin yksipuolisesti, että olen tämän todellakin ansainnut. Paljon löytyy siis fiksattavaa, ennen kuin meikäläinen on kesäkunnossa. Joudun tulevana kesänä taas käyttämään vauvaa asusteena ja selittämään, että joo, tää lapsi on vain isokokoinen, mutta oikeastihan olen juuri synnyttänyt. Viime viikolla.
Ei ole kyllä helppoa tämä liikkuminen, ei. Mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän huomaa, ettei mikään tunnu olevan riittävästi. Aargh.
Muistakaa ihmiset se monipuolisuus liikunnassa! Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin sanon. Mitä useampi laji, sitä parempi. Jeah.
Comments are closed.