Suuria, pieniä ajatuksia

Eilen oli suuri päivä pienen ihmisen elämässä. Piksu, eilen 4 kk ja 2 päivää, söi perunaa ensimmäisen kerran ja myös kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen. Olimme jo näistä taidoista haltioissamme, mutta ehei, ei se siihen jäänyt. Piksu, joka ei ole suostunut syömään tuttipullosta mitään, tarttuikin innokkaasti nokkamukiin ja hulautti, kauhean sotkun kera tosin, 1,5 desiä maitoa masuunsa. Ja sen jälkeen oli niin tyytyväinen, että nukahti lopulta itsekseen omaan pinnasänkyynsä vartin yli yhdeksän illalla.

Viikon kestäneen sitkeän yrittämisen jälkeen se tapahtui, kellahdus selältä vatsalle.

Oijoij, vad hände? Tässäks tää nyt sit oli? Pitäiskö nyt olla jotenkin erilainen olo?

Tunsin oloni tarpeettomaksi äitinä. Silmieni edessä vilahtivat vauhdikkaana nauhana ensimmäinen tarhapäivä, kouluun meno, konfirmaatio ja kotoa muuttaminen. No ei nyt ihan, mutta melkein.

Piksu vain nyt on sattunut tuomaan elämälle aivan uuden merkityksen, koko perheelle. Hänen mukanaan elämä loksahti kohdalleen. Myös siskot huokailevat päivittäin, että ”Me ei kestetä, ku Piksu on niiiiiiiin ihana”.

Tämäkin aamu alkoi aivan upeasti. Olen alkanut viihtyä Espoossa erittäin hyvin. Rantaa pitkin kulkeva hiekkatie alkaa kerrostalomme pihalta ja parin minuutin kävelyn päästä aukeaa silmien eteen meri. Maisemaa katsellessa tulee vapaa olo, vaikkei avomeri tässä vielä olekaan eikä horisonttikaan siinnä.

En pistäisi lainkaan pahakseni, jos tuo olisi meidän oma laituri.

Jotenkin sitä alkaa olla niin hyvä fiilis itsensä kanssa, että osaa iloita hyvin pienistä (ja joillekin ehkä merkityksettömistä) asioista. Minä istuin leikkipuiston penkillä auringon paisteessa meleeratuissa college-housuissani (tuulipukuun en sentään taivu, tuulihousuja käytän vain talvella lenkkeillessäni), kuuntelin lintujen laulua ja katselin ohilenkkeileviä ihmisiä.

Tämä se vasta on elämää, ajattelin.