Maraton helteessä ja myrskyssä – Never stop running

Nyt olen ehtinyt sulatella lauantaista kokemusta, joka monin paikoin tuntuu kyllä ihan elokuvalta. Maraton helteessä ja myrskyssä – Never stop running! Maaliin pääsin nettoajassa 5:06:37, vaikka lähdin tavoittelemaan neljän ja puolen tunnin aikaa. Tukholmasta aika siis parani muutamalla minuutilla, mutta silti hieman harmittaa. Tiedostan kyllä, että olosuhteet olivat vaikeat ja että ylipäänsä maaliin saapumisestani saan olla onnellinen!

Parasta tässä kuvassa ei ole kaksoisleuka, vaan toi fiilis!! Tuolta minusta tuntui kun pingoin maaliin!

Täältä tullaan yli maaliviivan. Se on ohi!

Syömiset ja juomiset menivät kisapäivänä kohtuullisen pieleen, koska startti oli kolmelta iltapäivällä. Ehdin syödä aamiaisen, mutta en kunnollista lounasta, ja vaikka join mielestäni paljon ennen lähtöä, huomasin jo lähdössä, että olisin voinut juoda vielä enemmän. Ilmahan oli tosi painostava ja saimme nauttia kesän lämpimimmästä päivästä Helsingissä. Jo ensimmäisellä kilometrilla hiki virtasi niin naamaa kuin selkääkin pitkin ja tajusin, että lämpötilasta tulee vielä ongelmia. Lähdin roikkumaan 4:30-jänisten perään, mutta jollain huoltopisteellä tipuin kyydistä ja päätin, että antaa olla. Tehdään niitä ennätyksiä sitten muualla, kuten Tukholmassa ensi kesäkuussa!

Ensimmäisen puolikkaan aikana juttelin vaikka kenen juoksijan kanssa. Keskustelu oli helppo aloittaa kysymällä englanniksi, että where are you from tai päivittelemällä lämpötilaa. Vietin monta mukavaa juttutuokiota, vaihdoin maratonkokemuksia ihan ventovieraiden kanssa ja mieleenpainuvin asia oli se, kun huomasin pyörätuolilla kisaan osallistuneen miehen jääneen pulaan jyrkän ylikulkusillan alkupäähän. Kysyin englanniksi, voinko auttaa ja saatuani luvan juoksin sillan haastavimman alkuvaiheen miestä lykäten. Hänen paitansa selkämyksessä muuten osuvasti luki, että Never stop running. Kun olin matkalla maaliin Töölönlahdella, tyyppi tuli jo vastaani eli oli itseäni huomattavasti ennen maalissa! Isot respektit hänelle!

Näin matkan varrella varmaan kolmekymmentä tuttua ja ensimmäisellä puolikkaalla olin vielä omassa ennätysvauhdissa. Vaikka juoksu tuntui hyvältä jaloissa, niin kroppa alkoi uuvahtaa heti alusta lähtien ja tajusin jo ekalla kympillä, että hitto, tästä tulee vaikeaa. Huoltopisteillä join kaksin käsin urheilujuomaa ja vettä ja kehon suolatasapaino alkoi olla varmaan aika epätasapainossa. Erääseen instatuttuun, mahtavasti kannustaneeseen Minttuun, törmäsin matkan varrella 4 kertaa ja hän juoksi pariin otteeseen hetken rinnallani ja kysyikin, oliko minulla lisäsuolaa. Eipä ollut ei, enkä jostain syystä asiaa edes kehdannut hänelle tunnustaa!

Varusteet toimivat! Ihana oli juosta shortseissa.

Tässä olen 25 kilsan kohdalla. Kiitos Monna ja Tuukka Pursiainen kuvasta!

Vähän vaisu on hymy, mutta hymy kuitenkin!

Enpä muuten siinä vaiheessa vielä tiennyt, että toivoessani pääseväni helteestä suihkuun sellaisen saan myöhemmin Lauttasaaren kohdalla ja ihan hurjalla volyymilla. Kun kärki oli alkanut tulla maaliin ja itselläni oli vielä toinen kierros, alkoi epätoivo iskeä. Tuossa vaiheessa olin juossut jo yli puolet matkasta, mutta ensimmäisen kerran kävi mielessä, että josko luovuttaisin. Laitoin WhatsApp-ryhmään, jossa on perheenjäseniäni, viestin, että ihan päin persettä menee. Ensimmäisen kerran kävelin myös pienen pätkän ja tuo käveleminen toistui sitten aina välillä, kuten ylämäissä ja toki vaikutti siihenkin, että en päässyt alle viiden tunnin aikaan.

No, sinnikkäästi jatkoin juoksemista ja kun plakkarissa oli 30 kilometriä, päätin, etten enää luovuta. Jokaisesta kannustuksesta ja tutun naaman näkemisestä sain ihan hurjasti lisävirtaa. Lehtisaaressa noin 33 kilsan kohdalla juttelin hetken erään tuttavan kanssa, ja sen jälkeen se show sitten alkoi. Vaikka matkan varrella oli aurinko porottanut ihan siniseltä taivaalta, alkoi tummia pilviä kasaantua. Lehtisaaresta Lauttasaareen juostessani joku huusi, että hei, katsokaa, tuolla sataa jo, ja osoitti kohti Espoota. Eipä mennyt kuin muutama minuutti kun aloin ihmetellä, että kuka sammutti valot. Taivas oli muuttunut mustaksi ja sitten se alkoi, vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja ensimmäiset minut ohittaneet tuulenpuuskat tarttuivat niin kovasti kiinni itsestäni, että jouduin jännittämään koko vartaloni ja pysähtymään, etten olisi lentänyt kumoon. Koko ajan ympärillä lensi nyrkinpaksuisia oksia, vettä tuli lyhyessä ajassa niin kovaa ja paljon, että hetkessä tiet olivat pelkkää lätäkköä ja välillä kahlasin nilkkoja myöten vedessä. Taivasta halkoivat valtavat salamat ja vaikka olin noin puolimatkan jälkeen alkanut kuunnella musiikkia, rytinä ja pauke oli kuin sotaelokuvasta. Minua pelotti ja pistin tossua toisen eteen, päätin, että tännehän en jää. Osa juoksijoista jäi esimerkiksi bussipysäkkien alle pitämään sadetta, mutta itse halusin pois tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista. Yhdessä kohtaa tien tukki iso autotielle ja jalkakäytävälle kaatunut puu, jonka salama oli halkaissut ihan hetki ennen paikalle saapumistani. Sen alle oli jäänyt kolme henkilöautoa, mutta onneksi ei ihmisiä. Pysähdyin raportoimaan puusta järjestäjille, mutta pian huomasin, ettei puu ollut suinkaan ainoa kaatunut ja hätäkeskushan oli ihan tukossa kaikista soitoista.

Kun pääsin Ruoholahteen myrsky alkoi laantua. Fiilis oli lähinnä se, että mitä hemmettiä äsken tapahtui! Vaatteet valuivat vettä ja kengistä kuului joka askeleella lits läts. Olin pelännyt, että suhteellisen uudet tossuni hiertävät, mutta kaikki kynnet säilyivät tallella eikä damagea tullut jalkoihin edes märistä tossuista. Ruoholahdessa aloin sitten myös palella, koska olihan vaatteet ihan märät ja myös energiavaje alkoi olla melkoinen. Minulla oli yksi ajatus, ja se oli, että haluan maaliin ja kotiin! Perheeni WhatsApp-ryhmässä käytiin vielä keskustelua, että missä menen ja milloin viimeksi olen saanut väliajan. Laitoin viestin, että myrskystä selvitty ja 4 k matkaa maaliin.

Kun sitten saavuin vihdoin Telia 5G Areenalle, nauroin ja itkin samaan aikaan. Olin niin jäässä, että hampaat vain kalisivat! En itkenyt  liikutuksesta ja ensimmäisen maratonin selvittämisestä, kuten Tukholmassa, vaan siksi, että olin selvinnyt ihan kreisistä kokemuksesta. Olin niin onnellinen, kun astuin maaliviivan yli ja tiesin, että juoksu oli ohi siltä päivältä. Olin niin tyytyväinen itseeni, että olin kaikesta huolimatta selvinnyt voittajana. Puolisoni oli odottanut tunnin kylmässä ja sateessa. Hän oli saapunut maalisuoralle juuri myrskyn alkaessa. Kun hän astui maaliin, se lähti lentoon ja nimien sijaan kuulutettiin, että pysykää rauhallisina!

Jalat olisivat vielä jaksaneet ja pystyin spurttaamaankin lopussa. Jaloissa ei ollut sunnuntaina eikä eilenkään mitään sen kummempia tuntemuksia, mutta huonosti nukutun la-su yön takia ja heitelleestä suolatasapainostakin johtuen olo ei ollut vielä kovin kummoinen eilen maanantainakaan. Huhhuh. Ikimuistoinen maraton, täytyy sanoa! Mutta reitti ja järjestelyt toimivat, tykkäsin.

Täällä jo suunnittelen täysillä uusia kisoja! Alan nyt treenata tavoitteellisesti Tukholmaan, joka on kesäkuun alussa. Eilen ostin myös paikan Berliinin puolimaratonille, joka on 8.4.! Sieltä lähden hakemaan 1 h 45 min aikaa.

Eli treenit jatkuvat. Tulipa opittua taas kantapään kautta, millaista on juosta pidempää matkaa. Ainakin syömisiin ja nesteytykseen täytyy varautua paremmin, jos ilma on tavallista lämpimämpi. Mutta tämähän kokemus ei minua lannistanut, vaan sai todellakin itseeni lisää virtaa. Never stop running!

Miten sun treenit sujuvat?

Jenny

P.s. Tervetuloa Instaan!