Toisen ilo…

…vaikuttaa monen mielestä olevan itseltä pois.

Itseäni toisen ilo, onni ja menestys motivoivat. Minusta on hauskaa, kun ihmisille sattuu hyviä asioita. Toisen iloon osalliseksi pääseminen tekee minut iloiseksi.

Naisvaltaisella alalla työskentelevä ystäväni on jäämässä eläkkeelle. Hän oli pitänyt asian omana tietonaan, sillä arveli, että pääsee niin helpommalla, sillä asiasta nousee kuitenkin haloo. Lähtökohta oli siis jo se, että jos on hyviä uutisia, niin niitä ei missään nimessä kannata kertoa muille.

Kun eläkeasia sitten tuli julki työkaverien keskuudessa, niin osa alkoi heti kiivaasti kysellä, minkäs ikäinen ystäväni nyt oikein olikaan, ja jääkö hän nyt aikaisemmin eläkkeelle vai mitenkäs nyt näin. Yksi alkoi luetella tuttaviaan, jotka olivat kuolleet eläkkeelle jäämistä seuraavalla viikolla. Siis oikeasti!!

Oohhoh. Miten voi olla niin vaikeaa olla toisen puolesta tyytyväinen tai iloinen? Jos toisella on jotain, mitä itsellä ei ole, niin ei se itseltä ole pois, vaikka moni näin tuntuu ajattelevankin.

Ai voi kun kiva, jäät eläkkeelle. No se on sitten iso elämänmuutos. Joko sinulla on jotain suunnitelmia?

Vaikeaa?

Kaverini iloitsi Facebookissa saamastaan työkeikasta, jollaista hän ei ollut ennen tehnyt. Kommenteissa luki, että aijoo, mullekin tarjottiin tota keikkaa, mutta en ottanut.

Itse asiassa minullekin tarjottiin sitä, mutta eipä olisi tullut mieleeni mennä pilaamaan toisen iloa. Kun hän sitten myöhemmin kertoi saaneensa keikan myötä lisää töitä, niin joku oli kommentoinut tähän tyyliin, että joo nehän on etsineet tekijää jo iäisyyden. 

Hei mahtavaa, että sait uusia työhön liittyviä kokemuksia, ja että hoidit homman niin hyvin, että sait vielä lisää töitäkin!

Mahdotonta?

Ah. Voi vain miettiä, oliko kommentoijilla huono päivä vai saivatko he jotain nautintoa sanoistaan.

Olen huomannut samaa, kun ihmiset kyselevät kuulumisia. Olen ollut tilanteessa, jossa toinen on vetänyt herneet nenään, kun Miten duunissa menee? -kysymykseen olen vastannut, että hienosti menee, tykkään niin paljon työstäni.

Ihan kuin omassa työssä viihtyminen olisi jotenkin rikollista, luulisi, että se olisi tavoiteltava asia, joka lisää omaa tyytyväisyyttä ja sitä kautta omaa ja muidenkin hyvinvointia.

Myös iloisuus ja myönteinen asenne ärsyttävät. No kyllähän se nyt vituttaa, jos toinen on myönteinen ja taipuu mieluummin optimismiin kuin pessimismiin. Onhan se nyt saatanan ärsyttävää, että toisella ei ole ongelmia, mutta itsellä on. Ja paras juttuhan tässä on se, että tuskin löytyy aikuista ihmistä, joka ei olisi kokenut isojakin vastoinkäymisiä. Ne kun eivät vain näy aina päälle.

Olen ollut naisvaltaisessa työpaikassa, jossa arvokasta työaikaa kului siihen, että muista ihmisistä puhuttiin paskaa. Koko ajan kytättiin, mitä muilla oli mutta itsellä ei.

Hemmetin kuluttavaa.

Jos yhteishenkeä ja tiimityöskentelyä vahvistava asia on se, että haukutaan muita, sillä ei oikeasti pötkitä pitkälle. Juuri pari päivää sitten keskustelin naisen kanssa, joka kertoi omasta työpaikastaan samantyyppisiä kokemuksia. Että kuinka hän aina yrittää jättäytyä paskanjauhamisen ulkopuolelle, mutta huomaa olevansa sillä asenteella hyvin yksin ja jäävänsä työyhteisön ulkopuolelle.

Jos ilo omaan elämään tulee toisten haukkumisesta tai kadehtimisesta, niin silloin ihminen taitaa voida aika huonosti.

Hyvä asia tässä on se, että jokainen päivä mahdollistaa muutoksen omassa käyttäytymisessä. Voi yllättää muut ja itsensä ja paskanpuhumisen sijaan alkaakin puhua toisista hyvää selän takana ja päin naamaakin.

Ja vielä yksi vinkki:

Toimii!