Tukholman maraton oli pitkä pk-lenkki – mistä rohkeutta juosta kovempaa?

Terveisiä täyteläisestä ja runsaasta arjesta! Sitten viime postauksen olen ehtinyt käydä Tukholmassa juoksemassa maratonin, tehdä töitä, vetää kolmituntisen painonhallintaluennon upealle naisporukalle, olla firman kesäjuhlissa ja täyttää 41! Tänään synttäripäivä kului joulun jälkeen ilmestyvän hyvinvointiteemaisen kirjani kuvauksissa. Lauantainen helle oli muisto vain, ja kun viettää koko päivän ulkona, myös shortseissa ja lyhythihaisessa, niin on aika syväjäässä loppuillan. Mutta palataanpas ensin siihen Tukholman maratoniin, jossa vietettiinkin varsin lämmin päivä. Järjestäjien mukaan varjossa oli 28-29 astetta ja auringossa mittarit näyttivät matkan varrella 33 lämpöastetta. Tukholman maraton oli meikäläiselle pitkä pk-lenkki – mistä rohkeutta juosta kovempaa?

Numerolaput perjantaina

Olimme saapuneet jo perjantaina kaupunkiin hyvissä ajoin, kuten myös viime vuonna. Majoituimme ihanassa At Six -hotellissa ihan Gallerianin vieressä. Veimme ensin laukut hotelliin ja starttasimme samantien hakemaan numerolappuja. Tällä kertaa expo järkättiin Kungliga Tennishallenissa, jonne oli stadionilta hieman pidempi kävelymatka. Hiki virtasi ihan vain kävellessä shortseissa ja t-paidassa, ja teki mieli luikkia varjossa niin paljon kuin mahdollista. Sen jälkeen palasimme hotelliin ja samantien lähdimmekin Brommaan sukulaisille syömään pastaa ja jäätelöä. Leppoisan ja mukavan illan jälkeen saimme venekyydin takaisin ytimeen, eikä muuta kuin hotelliin vaakatasoon. Viime vuonna kävelimme maratonia edeltävänä päivänä varmasti noin 20 kilometriä, ja tänäkin vuonna askelia kertyi 19 000, vaikka pyrimme välttämään ylimääräistä kävelyä! Illalla hetki vaakatasossa telkkaria ja sipsien tankkausta. Nukkumaan hyvissä ajoin.

Aamupalalla olimme jo kahdeksan kieppeillä. Söin leipää, juustoa, pekonia, munakokkelia, kurkkua, tomaattia ja join mehua ja kahvia. Hetken chillailun jälkeen kymmenen aikaan lähdimme kohti kisa-aluetta, missä tuttuun tyyliin toimi kaikki hienosti. Juoksuasuna minulla oli New Balancen tossut, Adidaksen shortsit, Craftin juoksutoppi, sen alla Primarkin urheilutoppi, Lidlin juoksusukat ja Salomonin juoksuliivi. Olin perjantaina ostanut Stadiumista Niken lippiksen, mutta mustan, koska valkoisia ei ollut. Juomaliiviini olin pakannut eväiksi 0,9 litraa vettä, suolaa, 3 vauvojen smoothieta ja 3 geeliä. Kaikki menivät, terveisin herkuttelija. Lisäksi join joka asemalla vettä ja urheilujuomaa ja pari kertaa Pepsiä, kun sitä oli tarjolla ja söin pari kertaa banaania.

Jo lähtöalueella oli kuuma! Luikimme varjoissa ja odottelimme siirtymistä omiin karsinoihimme. Jonotin kerran vessaan pissalle, iso plussa sujuvista vessajärjestelyistä. Mösjöön oli määrä startata eri paikasta kuin minun, joten tiemme erosivat. Sitä ennen olin törmännyt muutamiin suomalaisiin juoksututtuihin ja kun matkasin yksin karsinaani, kuulin vierestäni hämmästyneet sanat: Hej Jenny! Se oli ruotsalainen instatuttuni Veronica, joka oli juoksemassa ekaa maratoniaan ja livsrädd, kuten hän asian ilmaisi. Höpötimme niitä näitä ja päivittelimme, että miten saattoi olla, että kohtasimme, kun paikalla oli kuitenkin liki 20 000 muutakin.

Kello tuli 12 ja kärki ja ensimmäiset ryhmät starttasivat. Olin itse 12.10 starttaavassa ryhmässä, joten saimme vielä odotella. Fiilis oli huikea ja ihmiset alkoivat osoittaa taivaalle: hienossa v-kirjaimen muotoisessa asetelemassa päämme yli lensi liuta hävittäjälentokoneita! Tässä vaiheessa tihrustin muutaman kyyneleen: ajatella, että saan olla taas täällä Tukholmassa, juoksemassa tällä kertaa kolmatta maratoniani ja tavoittelemassa samaa maalia näiden kaikkien ihmisten kanssa! Juttelin suomalaisen sometutun kanssa ja mietimme, lähdemmekö seuraamaan jotain tiettyjä jäniksiä. Kun oma startti tuli, meni vielä hetki, että pääsin juoksemaan. Maalin kohdalla starttasin oman kellon ja lähdin matkaan.

Juoksu sujui hyvin ja lähdin noin 6:00/kilometrivauhtia liikkeelle. Tajusin heti alussa, että järkevää on pysähtyä juomaan joka huollossa. Hiki virtasi, mutta olo tuntui hyvälle. Treenitoppini ei missään vaiheessa ollut kuin hikinen rätti päälläni, vaan suodatti hyvin kosteutta ja pysyi kuivan oloisena. Huoltopisteitä oli tiuhaan, mutta join jokaisessa vähän vettä ja urheilujuomaa. Ennen starttia olin myös syönyt ensimmäisen smoothien ja toisen otin myös pian ja sitten suolaa parissa otteessa. Ensimmäiset 20 kilometriä menivät hyvin ja tuntui, että ilmasta huolimatta saatan päästä ennätyslukemiin. Aika kauan kellon mukaan näytti siltä, että saapuisin maaliin 4:30 kieppeillä.

Juoksu kulki hyvin, mutta ensimmäiset 10 kilometriä tuntuivat pitkältä. 14 kilometrin kohdalla mietin, että miten voin olla vasta tässä. Puolimaratonajaksi sain 2:20. Jatkuva juomaan pysähtyminen verotti aikaa, mutta yhä mietin, että jos tätä vauhtia jatkan, teen ennätyksiä, omat aiemmat maratonajat kun ovat 5:09 ja 5:06.

Matka jatkui. Tunnelma oli hyvä, katselin maisemia, mutta en oikein jaksanut jutella kenenkään kanssa. Selkeästi etenin koko ajan peruskestävyysalueella, sillä hengästynyt en ollut missään vaiheessa, en edes mäissä. Juoksu tuntui mukavalta, eikä mihinkään sattunut. Noin puolivälissä matkaa olin tajunnut alkaa kastella jo lippistänikin vesilaareissa. Juoksin myös jokaisen tarjolla olevan suihkun läpi ja myös puutarhaletkujen, joilla ihmiset ystävällisesti kastelivat juoksijoita muun muassa pihoiltaan. Jatkoin yhä tiuhaa juomista ja kaadoin vettä suoraan lippiksen päälle ja niskaan. Viileä vesi tuntui ihanalta, mutta viilensi vain pari minuuttia!

25 kilometrin jälkeen voimia oli yhä hienosti, eikä elokuisen maratonin heikotus iskenyt. Se johtui varmaan eväistäni ja myös suolasta, jota nautin suoraan pikku pussistani. Tässä vaiheessa kuitenkin mäet alkoivat tuntua raskailta ja tein päätöksen, että ehkä voisin kävellä, mutta vain vähän mäkiä. Pitkiä ja loivia mäkiä reitti tarjosi nimittäin jonkun verran. Kun pää sanoi, että kävele, niin kas, jalat lakkasivat juoksemasta. Saman tien. Minkäänlaista taistelua ei ollut, enkä tosiaankaan antanut kaikkeani. Vauhti oli alkanut muutenkin hidastua, ja juominen ja itseni vedellä kastelu tuntui  jo työltä.

Samoilla kohdin huomasin, että yhtäkkiä vierelle oli ilmestynyt toinen kaista juoksijoita, jotka juoksivat varjossa. Meidät erotti ohut muovinauha, ja ymmärsin, että ne varjossa juoksijat olivat tulleet jostain muualta kuin meidän puolella juoksevat. Jatkoin auringossa, mutta huomasin, kuinka jotkut luikkivat aurinkopuoleltamme varjoon. Yhtäkkiä edessä oli kaksi vaatimatonta käsin kirjoitettua kylttiä, jossa oli nuoli oikealle (26 kilsaa) ja nuoli vasemmalle (32 kilsaa). Osa varjossa juosseista luikki takaisin aurinkoon, mutta osa juoksi tässä harhaan ja heidät diskattiin maalissa, koska matkaa kertyi 6 kilometriä liian vähän. Tiedän myös yhden, joka juoksi lähes 50 kilometriä, koska oli juossut vahingossa kahdesti yhden pätkän ja kertomansa mukaan hänet oli ohjattu väärälle reitille yhteensä kolme kertaa.

Jalat kipittivät ja juoksi kulki, mutta tajusin, että monien juomataukojen, suihkussakäyntien ja mäkien kävelyn takia olin tippunut hemmetin kauas 4:30 suorituksesta. Seuraavaksi aloin laskea, että pirhana sentään, saatan alittaa kuitenkin 5 tunnin rajan, jos nyt vain juoksen. Muutamia kävelypätkiä tuli, mutta 35 kilsan kohdalla kuulin taas, kun nimeäni huudettiin ja mösjöön veli vilkutti yläpuolellani olevalla sillalla. Siitä sainkin taas lisää voimaa ja intoa. Tässä vaiheessa ravintoloista tulleet ruoankäryt alkoivat ällöttää ja teki mieli oksentaa, kun edessäni juossut mies söi juostessaan hampurilaista! Yök! Ruokaa! Itseni ei tehnyt mieli mitään suolaista, ei makeaa, eikä ollut nälkäkään, koska olin jo nauttinut omat evääni geelit ja smoothiet.

Kilometrit hupenivat eikä enää ollut paljon jäljellä. Laskin, että jos en juo enää vikassa huollossa saatan ehtiä maaliin ja alittaa 5 tunnin aikarajan. Jalat olivat yhä hyvässä kuosissa, askel kulki ja keho pysyi kasassa. Enää kolme kilometriä maaliin! Porukkaa oli ollut kannustamassa pitkin matkaa tuhansia ihmisiä, mutta viimeiset kilometrit tien reunat suorastaan pullistelivat ihmisiä. Ihmiset huusivat, kirkuivat ja kiljuivat, rummuttivat, taputtivat, vilkuttivat. Tässä vaiheessa tirautin taas muutaman kyyneleen, koska kannustus oli niin päätä huimaavaa. Ihmismassa huusi ja oli niin messissä, ettei siinä vaiheessa voinut edes harkita kävelemistä. Ihan mielettömän hienoa kannustusta, kylmät väreet vain kulkivat pitkin ihoa.

Enää viimeinen kilometri jäljellä. Laitoin jalkaa toisen eteen ja viimeiset sadat metrit juoksin niin paljon kuin jaloista lähti. Ja lähtihän niistä. Otin selkiä kiinni ja ryysin muiden ohi. Saattaisin ehtiä maaliin ehkä ennen kuin 5 tuntia menee rikki. Ja niin ehdinkin. Loppuajaksi sain 4 tuntia, 59 minuuttia ja 6 sekuntia. Fiilis oli loistava, mutta ei sama kuin kahdella ekalla maratonilla. Silti tirautin muutaman kyyneleen jälleen, pelkästä tyytyväisyydestä.

Maalissa olo oli hyvä. Olin jättänyt vikassa huollossa juomatta, joten jano oli kauhea! Sain mitalin kaulaan, vesipullon käteen ja katsoin perheeltäni tulleet viestit, ehdin maaliin vielä nelosella alkavalla ajalla! Jumankauta, tein oman ennätykseni, vaikka ilma oli tällainen! Ei muuta kuin kohti lähtöpaikkaa ja tavarasäilytystä. Mösjöö oli tullut maaliin ajalla 4:09 ja odotteli minua alueella. Hieman pettyneenä, koska toiveissa oli ollut neljän tunnin alitus, mutta treeni oli ollut hänellä kohtuullisen vähäistä, joten aika siihen nähden oli loistava. Otimme alkoholittomat oluet, haimme tavarat ja chillailimme tyytyväisenä. Ei vitsi, kolmas maraton takana, mihinkään ei sattunut, pystyin kävelemään normisti, kaikki oli hyvin, kynnet olivat tallella, ei kramppeja, maha ei mennyt sekaisin, kuten Berliinin puolikkaalla. Ihana tosin oli ottaa nurmikentällä kengät pois jalasta, sillä sukat olivat paitsi hikiset, myös kastuneet erinäisissä puutarhaletkumeiningeissä. Sitten hotellin suihkuun, illalla syömään kiinalaista ja telkkarin toljotusta. Aamulla edellispäivän lenkistä muistutti vain kova nälkä, ei lihaskipu tai edes lihasväsymys.

Elin maratonkuplassa pari päivää, mutta kauaa ei tarvitse odottaa seuraavaa kisaa. Lauantaina pääsen pinkomaan jo pikkulenkin Sandis Traililla.

Vaikka olen aikaani todella tyytyväinen, ymmärsin sen, että juoksin kolmannen maratonini pitkänä peruskestävyyslenkkinä. Minulla ei ollut maratonvauhtia, kuten monilla on, enkä juossut niin, että en olisi pystynyt kävelemään. Juoksin pitkän rauhallisen lenkin, tosin 16 000 muun ihmisen kanssa.

Tästä alkavatkin nyt sitten vauhtitreenit, jotka ovat olleet oikeastaan helmikuisen influenssan jälkeen koko kevään pois kuvioista. Aion myös mäkeen joka viikko, heti kun vain ehdin. Tiedän, että vauhtien kasvatus on mahdollista, sillä viime vuonna, kun orjallisesti noudatin Vauhtisammakolta saamaani ohjelmaa, kehitys vauhdeissakin oli aikamoista. Sitten tuli influenssa, joka vei voimat, kunnon ja pilasi hyvin sujuneet treenit.

Tukholma on nyt koettu, syyskuun Trondheimin maraton odottaa. Sinne lähden hakemaan 4:30 alitusta. Mennään pikkuhiljaa eteenpäin ja katsotaan, mihin rahkeet riittävät. Vinkkejä rohkeuden kasvatukseen saa antaa!

Ihanaa päivää! I am Run Box -läppärijuoksureppupostaus on tulossa! Pahoittelen, että kiinnostuneet ovat joutuneet odottamaan.

Oliko muita Tukholman kävijöitä?

Jenny

Instagramissa