Stressistä valoon

Tänään aamulla päätin, että nyt se kaikenmoinen turhasta ja asiastakin stressaaminen saa loppua. Olen nyt nähnyt sitä taas riittävästi, eikä se tuo toivottuja lopputuloksia. Enhän koskaan, en missään elämänvaiheessa, en edes silloin kun on oikeasti ollut monin tavoin v a i k e a a, ole saanut stressaamalla mitään hyvää aikaiseksi. Nyt olen murehtinut ja hermoillut pitkin kevättä milloin työjuttuja, kiirettä, milloin terveyttäni, maailman kurjuutta, muiden ihmisten asioita, mitä tahansa.

Olen toki tiedostanut tilanteen aiemminkin ja siitä kirjoittanutkin, mutta lopulta oli tehtävä päätös. Haluan sen syksyllä ja talvella vallinneen elämä on sairaan siistiä -tunteen takaisin eikä se ainakaan tule sillä, että hermoilen ja kiristelen pinnaa. Jotain on tehtävä toisin, ja nyt on sen aika.

Tajusin siis tänään (jälleen) myös sen, että niin hyvin kuin olen pitänyt huolta fyysisestä minästä ja esimerkiksi liikkunut säännöllisesti, niin henkinen treeni on vain jäänyt, koska siitä on niin helppo luistaa esimerkiksi ajanpuutteen takia. En edes muista, milloin olisin meditoinut tai istunut ja hengittänyt syvään, jotka sentään ovat aika ajoin olleet itselleni samanlaisia rutiineja kuin hampaidenpesu.

Siksipä siis totesin aamulla itselleni, että se, että huolehdin omasta hyvinvoinnistani kokonaisvaltaisesti on mitä suurin rakkauden osoitus itselleni. Sitä paitsi se on rakkauden osoitus, joka kantautuu välillisesti myös muiden ihmisten arkeen, heidän, joiden kanssaan vietän aikaa enemmän tai vähemmän ja myös yksittäisiin kohtaamisiin.

Sen sijaan, että murehdin ja stressaan, muistan, että runsaus, rakkaus, ilo, ystävällisyys, menestys, onnellisuus, myötätunto, varmuus, riemu ja luottaminen ovat koko ajan saatavillani, kaiken aikaa. Ymmärsin, että kärsin, koska olen vain ihminen ja koen maailmaa ihmisen tavoin. Onneksi on kuitenkin mahdollisuus vapautua siitä arjen kärsimyksestä ja alkaa kokea sitä elämää sillä tavoin, että se on sairaan siistiä, se on lahjoista suurin, oli tilanne lähes mikä tahansa.

Toivon, että pikku hiljaa alan taas ymmärtää itseäni, maailmaa ja muita ihmisiä paremmin ja näkisin asiat sellaisina kuin ne ovat, en sellaisina kuin kuvittelen niiden olevan. Lakkaan osallistumasta oman kärsimykseni ylläpitoon ja sen luomiseen. Toivon, että näen ihmisissä ja ennen kaikkea myös itsessäni sen valon ja rakkauden, joka on. Kallistan mieleni ystävällisyyttä kohti ja jokaisessa hetkessä pyrin valitsemaan sen, mikä oikeasti luo hyvää stressin sijaan.

Mikä on tällä hetkellä ystävällisintä, mitä voin tehdä itselleni? Joskus ystävällisintä on se, että on itselleen rehellinen. Miksi kokisin maailman huonona? Miksi näkisin itseni stressipeikkona? Miksi sitä, miksi tätä? Miksi sitkun ei nytkun.

Muitakin tapoja kun onneksi on elää tätä elämää, eikä se tarkoita sitä, ettei arjessa olisi mitään negatiivista. Se tarkoittaa sitä, että opettelee katsomaan kaikkea tässä hetkessä ja sallii itsensä kokea rauhaa ja onnea, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

Ah. H e l p o t t i.

Mahtavaa viikonloppua!

Jenny