Tunteiden myrsky

Monenlaista on ollut, niin hyvää kuin huonoakin. Pientä stressiä on ollut ilmassa, mutta niinpä vain olen senkin onnistunut kanavoimaan hyvällä tavalla ulos itsestäni. Myös ne menneisyyden möröt aiheuttivat tässä päivänä eräänä paitsi pahaa mieltä myös pienen sotkun, jolloin olin jo toivoa, että olisinpa voinut palata elämässäni alla olevaan hetkeen ja toimia toisin, tehdä nykytiedollani parempia valintoja.

Hups! Kylläpä on 21 vuotta vierähtänyt nopeasti!

Koska paluu menneisyyteen ei ollut mahdollista, oli pakko muuttaa omaa asennetta ja pienen veiiiiitutuksen sijaan ajatella asiasta toisin. Sitä paitsi vaikka paljon huonoa, sanon, että vielä enemmän hyvääkin. Ilman omia elämänkokemuksiani, joista olen kirjoittanutkin monesti, ja niiden aiheuttamia kaikenlaisia niin pieniä kuin isojakin henkisiä, aineellisia kuin fyysisiäkin sotkuja en olisi minä, enkä varmasti istuisi tässä, missä vielä reilun viikon ajan istun. (Kyllä, olen täällä kotona parhaillaan muuttolaatikoiden kera, sillä hei, me muutetaan!).

Siinäpä sitten hetken hengiteltyäni päätin vain kestää sen ajan myrskyn silmässä kuin minun oli pakko. Vaikka ahdisti, pelotti, hävetti, jännitti ja otti päähän, hoin itselleni, että nämä tunteet menevät ohi. Mikään olotila ei kestä ikuisesti. Kaikki muuttuu. Ja kun huolta, harmia ja ahdistusta nostattanut asia vielä päättyi onnellisesti, niin en voinut muuta kuin onnitella itseäni sen läpi elämisestä. En kiukutellut muille enkä itselleni, en mennyt sänkyyn tuijottamaan kattoa, en syyttänyt muita, edes niitä menneisyyden ihmisiä tästä hetkestä, en muuttunut toimintakyvyttömäksi, en antanut sen vaikuttaa sen hetken tekemisiini. Minä vain olin tuon tunteiden sekamelskani kanssa ja elin sen läpi. Muistin, että kaikista tärkeintä on rakkaus ja kiitollisuus. Kaikesta huolimatta. Ja bravo! Tätä se itsetutkiskelu teettää, sitä muuttuu sellaiseksi, ettei anna ulkoisten asioiden häiritä sisäistä rauhaa enää ainakaan mitenkään näkyvästi tai kokonaisvaltaisesti. Timantit syntyvät paineessa, näin se taitaa olla.

Tuon kuvan löytäminen pakkaushommissa sai kuitenkin aikaan sen, että todella mietin, että olisipa moni asia mennyt toisin. Silmiin meinasi nousta paitsi kiukun, myös haikeuden kyyneleet. Että voivoivoi, olisipa moni asia voinut mennä helpommin. Raukkaminä. Mutta sitten taas muistin, että minähän uskon, että niin on kuulunut mennä kuin on mennyt. Ja niin menee tästä eteenpäinkin. Olisin myös voinut aikanaan jäädä vuosiksi jumiin tuohon voivoivoi:hin. Mutta kuten blogiani lukeneet tietävät, kaikki se scheisse potkaisi minut tälle tielle jossa olen ja oman polkuni olen löytänyt.

Oikeasti olen sitä mieltä, että kaikista tärkein hetki on tämä, tässä ja nyt. Meille kaikille tapahtuu suuria, pieniä, traagisia, iloisia, surullisia, uskomattomia, musertavia, riemastuttavia, onnellisia asioita, laidasta laitaan, kaiken aikaa. Menetämme ihmisiä, asioita, tavaroita, hetkiä, tilanteita ja vuosia elämästämme. Uskon, että jollain tapaa se ei ole enää tässä hetkessä tärkeää, mitä on tapahtunut, vaan se, miten tapahtuneen kanssa toimimme, olemme, miten sen koemme, kuinka annamme sen vaikuttaa, erityisesti jos tapahtunut on jotain negatiivista, kurjaa, todella surullista tai ikävää, traagista, todella satuttavaa. Ja sitten kun olemme valmiita siirtymään eteenpäin, joku pian, joku kahdenkymmenen vuoden päästä, niin vieläkö annamme asioiden musertaa meitä vai olemmeko tapahtuneiden ja niiden kautta pinnalle nousseiden omien heikkouksiemme kautta löytäneet vahvuuden itsessämme? Sisäisen voiman, uunituoreen timantin!

En sano, etteikö saisi surra, vihata, olla katkera loppuelämäänsä. Toki saa. Uskon, että aina on joku, joka haluaa valita niinkin eikä se ole kenenkään muun tehtävä sanoa, että älä. En vain usko, että sellainen lopulta auttaa mihinkään tai tuo ketään tai mitään takaisin. Eikä menneisyydessä voi elää ja jossitella valintoja, paitsi joskus pienen hetken. Se on tehty mikä on tehty, koettu, mikä koettu ja niillä eväillä, jotka silloin ovat olleet.

Elämä on välillä todella epäreilua eikä mikään lopulta ole meidän hallussamme. Mutta viimeiseen asti voimme tehdä valintoja. Voimme esimerkiksi valita, että kaikesta huolimatta haluamme aina suunnata eteenpäin, ponnistaa ylöspäin. Aina voi ainakin yrittää!

Tänne saa lähettää pakkausvoimaa! Rentoa torstaita.

Tämän kautta. Toimii.