Unen merkityksestä ja vähän mokaamisestakin

Aivan järkyttävän kova hinku on taas urheilemaan muutaman treenivapaan päivän jälkeen ja hikoilemaan pääsenkin viimeistään huomenna, kun minulla on oma Bodypump-ohjaus edessä. Viikonloppuna en jaksanut raahautua edes joogaan, paitsi lauantain työkeikalla pääsin testaamaan minulle uutta tuttavuutta, saunajoogaa.

Mutta siis, hohhoijakkaa! Viime aikaisesta väsymyksestä vastaa ehdottomasti lapsi, 2 v 9 kk, joka nukkuu aina vain tai enemmänkin ehkä jälleen huonosti, buu. Ajatelkaas, viimeinen yhtenäisesti nukuttu yö on kaukaa heinäkuulta! Alkaa vähän rasittaa tämä heräily ja valvominen ja mieleen muistuu ikävästi lapsen ensimmäiset kaksi vuotta, jolloin kärsimme samasta ongelmasta. Siitä toipumiseen meni puoli vuotta. Eikä muuten nukkumisesta tule niinkään mitään, kun pienet jalat ovat tepsuttaneet omasta sängystään kainalooni ja löytyvät pian naamaltani. Enkä myöskään voi nukkua, kun samaiset jalat nakuttavat tasaista tahtia selkääni tai sen kerran kun ne pysyvät omassa sängyssään, pitkin yötä satelee erilaisia käskyjä, kuten vill ha min täcke! tai missä prinsessatyyny on? Tiedän toki, että minun tulee olla kiitollinen siitä, että lapsen ainoa vaiva on huono nukkuminen, ja ihan oikeasti olenkin. Silti vain huomaan, että liian vähäinen yhtäjaksoinen yöuni ja jatkuva heräily uhkaavat pahasti viedä mielialoja tuonne melankolian puolelle, joskin mukavista arkisista asioista saan kyllä ammennettua uutta puhtia ja piristystä ja nyt on näin -asenne toimii toki myös tässä. Riittävällä unella vain on omalla kohdallani niin valtava kokonaisvaltainen merkitys koko arkeen. Ooh, kauhea valitus, mutta tulipa vuodatettua. Ehkä jo ensi yönä saamme taas nukkua heräilemättä.

Takapakkia nukkumisessa, mutta muuten olen huomannut itsessäni edistysaskeleita, ainakin mitä tulee työasioista stressaamiseen. Useimmiten kirjoittamani jutut menevät läpi ensimmäisellä kerralla, mutta toisinaan tekstit tulevat takaisin korjaustoiveiden kera. Olen oppinut olemaan ottamatta asioita niin henkilökohtaisesti ja hoitamaan hommat kuntoon mahdollisimman nopeasti. Joskus sitä saattaa itsekin nimittäin eksyä hieman briiffistä ja joskus taas juttuun kaivataan lisää faktaa tai tunnetta. Mutta virheitähän nämä eivät ole, vaan enemmänkin lisätoiveita. Mokiakin sattuu. Maanantaina työasiat alkoivat heti ikävämmällä uutisella, eräästä artikkelista oli taittovaiheessa jäänyt asiantuntijan nimi pois. Kyseinen asiantuntija sitten lähetti minulle ja korkeammalle taholle meiliä, että hän tuntee itsensä törkeästi hyväksikäytetyksi ja jutusta saa nyt sen vaikutelman, että artikkelin sisältö ja ohjeet ovat toimittajan (minun) omia. Luin viestin kännykästäni matkalla töihin ja ensin tuli olo, että apua, tähän on vastattava heti, mutta sitten annoin paniikkitunteen tulla ja mennä ja maltoin odottaa työhuoneelle, jossa tarkistin toimitukseen lähettämäni version, nimi oli siinä eli virhe ei ollut minun. Toki lopulta on aivan sama, kenen virhe ja syy on, syyllisten etsimisen sijaan kun kannattaisi miettiä, miten homma fiksataan kondikseen. Vastasin haastateltavalle pahoitellen ja selvittelin asiaa, jota hoidettiin sitten myös toimituksesta käsin. Iltapäivällä tuli haastateltavalta toinen pahoitteleva sähköpostiviesti ja asia saatiin niin kuntoon kuin nyt mahdollista oli saada. Kun sitten mietin omaa suhtautumistani nyt ja omaa suhtautumistani vastaaviin mokiin joskus vuosia sitten, olen oppinut ottamaan todella paljon rauhallisemman linjan. Virheet ovat aina ikäviä ja teen aina parhaani, ettei niitä tapahtuisi, mutta joskus niitä kuitenkin tapahtuu. Tiedän toki tunteen, on ärsyttävää, jos on antanut toimittajalle aikaansa ja asiantuntevuuttaan ja sitten omaa nimeä ei edes mainita. Tai nimi mainitaan, ja se on kirjoitettu väärin, kuten omalla kohdallani noin 70 prosentista Naisen iholla -kirjaan liittyvistä jutuista! En ollut myöskään kovin iloinen Anna-lehden jutun asiavirheestä, jonka mukaan olin eronnut nuoruuden avioliitosta, vaikka emme ikinä menneet 14 vuoden aikana naimisiin. Ja hei, kelatkaa, kuinka vanhaksi itsensä voi tuntea, kun puhutaan nuoruudenliitosta!! Pikku asia muille, tärkeä asia minulle. Kuitenkin jos olisin vetänyt herneen nenään jokaisesta mokasta, olisin saanut viime keväänä olla jatkuvasti vihainen. Ja sitä paitsi, niistä omista mokista oppii tuhat kertaa enemmän kuin onnistumisista.

Jotenkin itselläni asia on mennyt kai niin, että sitä on jotenkin oivaltanut, ettei kaikkea tule ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikka asia sitten itseen liittyykin. Jos joka asiasta ottaa kipinää, silloin se on ego, joka peliä voimakkaasti pyörittää. Ymmärrän kyllä haastateltavan mielipahan, enkä tässä nyt viittaakaan häneen, vaan enemmänkin mietin asiaa ihan yleisesti.

Deepak Chopra on kirjoittanut asiaa liippaavasti:

Mitä persoonattomammin suhtaudut elämään, sitä helpommin se voi virrata kauttasi. ote kannattaa pitää kevyenä. Tiukkuus ei toimi. Kuten ei myöskään se, että oletat jokaisen kokemuksen joko vahvistavan sinua tai sitten murtavan sinua. Elämän virta ei jaa itseään hyviin ja huonoihin puoliin. Kaikella on oma luontainen arvonsa, joka syntyy energiasta, luovuudesta, älykkyydestä ja rakkaudesta. Nuo arvot löytääksesi sinun on lakattava kysymästä: mitä hyvää saan tästä?

Hyvää keveäotteista tiistaita sinulle!

Se on syssy nyt!!