Vauvahöpinää

Vaikka olen kolmatta kertaa tekemisissä oman vauvan kanssa, kuopukseni Piksu, 7 kuukautta ja 2 viikkoa, yllättää jatkuvasti. Erityisen hauskaa vauvamme kasvun seuraamisprojektissa on se, että monella ystävälläni on myös vauva, ja heidän kanssaan voi muistella, miten hommat olivat kuukausia sitten tai iloita siitä, mitä on tulossa. On ollut jännä huomata, miten oman vauvan uusien temppujen tullessa unohtaa jo menneet edistysaskeleet. Nyt nimittäin katselin ihmeissäni ystävien kaksi kuukautta vanhaa poikaa. ”Oi miten pieni! Miten tällaista pideltiinkään? Tuoksuupa tää vauvalle! Oi, osaapa hän hienosti jo hymyillä.” Vanha klisee nauti joka päivästä, sillä lapset kasvavat niin nopeasti, on niin totta.

Parasta kesässä on se, kun saa makoilla ulkona.

Meillä harjoitellaan kovasti konttaamista. Näyttää siltä, että ryömiminen jää kokonaan väliin, sillä tähän asti Piksu on liikuskellut jopa muutaman metrin matkoja pyörimällä ja kierimällä, toisinaan myös peruuttamalla. Hampaita on kaksi. Lempipuuhaa ovat sanomalehden ja serviettien syöminen, vilkuttelu, (erityisesti nuorille miehille ja siten äidin saattaminen hämmentäviin tilanteisiin), nurmikon repiminen ja sen syöminen. Siskon, 10, ei tarvitse kuin katsoa Piksuun päin ja ilveillä, niin Piksu saa itsensä riehaannutettua hillittömään räkätyskohtaukseen. Kaikki kielletyt esineet kiinnostavat, kuten imurin johto ja muut sähkövempaimet. Piksusta on myös erittäin hauskaa kieriä huonekalujen alle ja kaluta esimerkiksi puutuolin jalkaa. Miten se voi ollakaan niin, että jo vauvana sitä ymmärtää sen, että kaikki mikä on kiellettyä, on juuri sitä mahtavinta maailmassa?

Jaa, mitäs tässä on?

No mutta, täähän maistuu hyvälle!

Tyttäremme persoonallisuus kehittyy myös päivä päivältä. Jos hänet yllättää esimerkiksi tunkemasta serviettiä suuhunsa kaksin käsin ja ottaa sen häneltä pois, voi sitä raivokohtausta. Useimmiten kuitenkin luonamme asuu pieni hyväntuulinen prinsessa, joka on yhtä hymyä.

Pinsettiote sujuu jo yllättävän vakaalla kädellä, pikkurilli pystyssä totta kai. Piksu myös availee ääntään ahkerasti. Kurlailu on hauskaa puuhaa. Myös isosiskon aadaaadaaadaa-nimen hokeminen sujuu kuin luonnostaan. Olen ollut myös kuulevinani sanan ääitiii useaan kertaan. Eräs päivä kun teimme lähtöä ulos, Piksu karjaisi lattialta möreällä äänellä ”Mennään”, ja säikäytti meidät puolikuoliaiksi. Kaksikielisen Piksun toistaiseksi ainoa ruotsinkielinen sana on ollut lyhyt ja ytimekäs ”Va”.

Strategisista mitoista ei ole nyt uunituoretta tietoa, mutta painoa lienee reilu 10 kiloa ja pituutta 70 cm kieppeillä. Melko puntti siis tämä pieni tyttömme. Tullut äitiinsä tässäkin asiassa.

Olisipa hauska päästä kurkistamaan vauvan sielunelämään tarkemmin, mitähän ihmettä ne kelailevat päivät pitkät? Ainakin Piksu vaikuttaa tyytyväiseltä luomiimme olosuhteisiin. Se tekee minut iloiseksi. Jokainen päivä tuntuu juhlalta hänen seurassaan.