Vihaisuus on pahasta

Uuh. Siksi pitää pyrkiä elämään niin, ettei jälkikäteen joudu toivomaan, että olisi käyttäytynyt vuosia toisin. Toki sammakoita pääsee suusta ja ihminen tekee virheitä, mutta jos pääosin pyrkii parhaaseensa, se on jo hyvä.

Tunsin kerran vanhan pariskunnan, jonka toinen osapuoli puolisonsa kuoltua totesi minulle puhelimessa, että olisinpa ollut elämässäni vähemmän vihainen. Olin tuntenut kumpaisenkin heistä noin 10 vuotta. Totta oli, että toinen oli kovin usein vihainen. Mikään tämän toisen ihmisen tekemä ei koskaan oikein kelvannut. Tai ainakin aina piti ensin nalkuttaa ja lytätä toista ensin.

Ja sitten tuleekin hetki, ettei toista enää ole.

Ei olekaan enää mitään mahdollisuutta korjata tekemisiään tai käyttäytyä toisin. Ei voi tehdä tehtyä enää tekemättömäksi sen saman ihmisen kanssa, muiden kanssa kyllä.

Tuosta puhelusta, jossa tuo lause mainittiin, on varmaankin nyt neljä tai viisi vuotta, mutta se lause putkahtaa mieleeni aina silloin tällöin. Viimeksi mietin lausetta tänä aamuna, kun kävelin töihin ja kuuntelin linnunlaulua. Muistan, että kyseisen puhelun aikana mietin, että viimeistään nyt pyrin elämään niin, etten joudu sanomaan noita sanoja koskaan. Että pyrin elämään niin hyvin kuin mahdollista ja olemaan loukkaamatta muita, vaikka siinä en aina onnistukaan. (Joskus toisia loukkaa omaa hölmöyttään, joskus niin voi käydä, vaikka kuinka ajattelisi. Ja joskus ei ajattele ollenkaan.)

Kun oma elämäntilanteeni vuosia sitten oli haastava kaikin puolin enkä ollut vielä lähelläkään anteeksiantoa, näin jälkikäteen tilannetta katsoen olin aika usein vihainen. Kaikilla lienee syynsä vihaisuuteensa. No mutta, oma pinnani saattoi kärähtää pienestä asiasta, joka harvoin jos koskaan oli syy vihaisuuteeni. Kiukuttelin lähinnä kotona, kun en vain osannut purkaa tunteitani toisin. Kai sitten ajattelin, että minäminäminä olen saanut kärsiä niin paljon, että minullahan on oikeus olla vihainen. Olin niin stressaantunut tilanteesta johon olin joutunut, että minun oli vaikea hallita erityisesti kielteisiä tunteitani. Olin vihainen myös itselleni, etten ollut tehnyt parempia valintoja. Nykyään näen valinnat osana historiaani ja ymmärrän, että ilman niitä en olisi tässä ja nyt. Elämä on valoa ja synkkyyttä. Se on surua ja iloa. Se on pelkoa ja rakkautta. Se on huonoja valintoja ja se on parempia valintoja. Se on.

Onneksi aloin sitten nähdä, että minulla on vaihtoehtoja. Minun ei tarvitse olla vihainen eikä takertua vaikeuksiini. Ymmärsin, että on ihan turha huutaa huoltoaseman kassalle, teini-ikäiselle lapselle, urputtaa puolisolle tai omalle vanhemmalleen, jos itsellä on paha olla. Minulle taisi käydä aika klassisesti, sillä tosiaan muistelen, että kyllästyin huonotuulisuuteeni. Aloin tuntea, että hukkaan elämäni vain vatvomalla murheitani ja vastoinkäymisiäni ja ahdistumalla niistä ahdistun vain lisää.

Ajan mittaan olen tehnyt monia hyviä oivalluksia, toiset ovat tulleet kirjojen lukemisen kautta tai hetkellä, kun joku on osannut esittää minulle oikean kysymyksen. Osa oivalluksistani taas on tullut kuin tähdenlento taivaalla, missä ja milloin tahansa. Yksi parhaita oivalluksiani on ollut se, että vaikka paska tsäkä, niin minun kannattaa ehdottomasti alkaa opetella hyväksymään tosiasiat ja ymmärtää, että jos elämä joskus oli toisin, nyt se on näin. Ja sekin voi olla hyvä, kun vain antaa sille mahdollisuuden.

Ja sitten opettelin tulemaan toimeen sen elämän kanssa. Ja myöhemmin huomasin, että se elämä onkin vallan hyvää. Näin, tunsin ja koin, että voin olla onnellinen taas. Onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Ja kun aika kuluu, sitä alkaa huomata, miten monesta sitä on selviytynyt. On tullut marinoiduksi isommissa ja pienemmissä liemissä. On elänyt sen läpi ja jonain päivänä huomannut, että kaikki on muuttunut ja mennyt ohi. Se tuntuu juhlalta.

Ja kun huomaa, ettei ole moneen vuoteen enää ollut niin kovin vihainen jos yhtään, se vasta palkinto onkin.

Toki minuakin joskus vituttaa, ärsyttää ja kiukuttaa (viimeksi aamuna eräänä, pienen hetken vain, kun kurkku oli vieläkin kuin raastinrauta, joskus ei vain jaksa) mutta suurimmaksi osaksi pysyttelen hyvinkin plussan puolella, vaikka maailma kaatuisi niskaan. Ihminen on sellainen, että sietokyky kasvaa eivätkä pikku- tai niin isotkaan murheet enää kaada totaalisesti. Sitä oppii näkemään ne osana tätä kiertokulkua. Sitä purkaa tunteitaan muuten kuin olemalla vihainen muille. Sitä vain istuu tunteen kanssa, juoksee niin paljon kuin jaloista lähtee tai vaikka sitten saa vihasta virtaa mennäkseen eteenpäin ja tehdäkseen suurtekoja.

Mutta kuulkaas kaverit. On niin kevyt elää, kun tietää, ettei koskaan tarvitse sanoa sitä lausetta.

Olisinpa ollut vähemmän vihainen.

Mutta miten minua ilostutti, kun eilen illalla luin, miten kauniisti Mirka kirjoitti. Ja kyllä, mokasin jo eilen iltaisen somelakkoni. Ihan vähän vain vilkaisin.

Toiveikasta torstaita!