Voihan tottumus!

Onpas menty haipakkaa tässä viimeiset viikko pari. Mutta sitä saa todella olla kiitollinen siitä, että töitä riittää. Tosin töistä kotiin palatessa olen havainnut itsessäni pientä ylikierrostelua, mutta tärkeä on oivaltaa itsessään se, milloin meno alkaa olla liian vauhdikasta. Olenkin pyrkinyt vastapainoksi olemaan roikkumatta iltoja netissä ja kohtuullisen hyvin olen siinä onnistunutkin.

Viime yönä makasin taas valveilla ja kuuntelin, kun kaatosade paukutti peltikattoon. Sade kuulosti ihanalta! En osannut edes harmitella sitä, että en saanut nukuttua, vaan enemmänkin olin tyytyväinen siitä, että juuri sillä hetkellä sain olla sisällä, omassa sängyssä, minulla oli katto pään päällä eikä tarvinnut olla ulkona sateessa. Kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Esimerkiksi viimeksi Tukholmassa käydessäni erään metroaseman uloskäynnin juureen oli majoittunut useampi ihminen makuupusseineen ja koko omaisuuksineen. Eikä varmasti tarvitse edes lähteä Tukholmaan etsimään kodittomia. Aamulla sade oli sitä paitsi lakannut, mutta olin yhä tosi iloinen ja kiitollinen siitä, että sain herätä uuteen päivään, kääntää ensin kylkeä, sitten vilkaista kelloa kännykästä, herätellä lasta, valita asun, johon pukeudun, juoda lasin raikasta hanavettä ja lopulta napsauttaa kahvinkeittimen päälle. Olo tuntui etuoikeutetulta. Toinen vaihtoehtohan olisi voinut olla se, että olisin ollut pahalla päällä siksi, että nukuin huonosti ja pyörin sängyssäni puoli yötä, ulkona on pimeää, yöllä oli satanut vettä kuin esterin takapuolesta, että on syksy, kesä on ohi, että pitää herätä ja on pakko mennä töihin ja valivalivali listaa lienee voisi jatkaa loputtomiin.

Totta on se, että kun aamut ovat pimeitä, niin herääminen ei tapahdu aivan yhtä energisesti kuin kesällä, mutta silti se jokavuotinen ankeudesta ja pimeydestä valittaminenkin ja itsensä lietsominen syksyn vihaajaksi ei tee omaa oloa eikä kenenkään muunkaan oloa yhtään paremmaksi. Juuri tänä vuodenaikana omalla asenteella ja sen nostattamisella hitusen parempaan, on aika paljon merkitystä. Kun näkee niissä arjen pienissä, joka päiväisissä ja välillä tasapaksuiltakin tuntuvissa asioissa jotain hyvää, niin ei voi olla huonolla tuulella. On nimittäin aivan mahdotonta tuntea samaan aikaan kiitollisuutta ja olla negatiivinen. Noista kahdesta suosittelen ensimmäisen tunnetilan lietsomista, toimii!

Uskon siihen, että moni ei edes ajattele, miten paljon negatiivisia asioita suustaan päästää kuin huomaamattaan. Ymmärrän sen täysin, olemme tottuneet niin hyvään, että valittaminen on liki automaatio. Vielä pari vuotta sitten telkkaria katsellessani saatoin arvostella uutistenlukijan kampausta tai jonkun tv-sarjan tyypin luonnetta. Kun aloin kiinnittää tähän liki automaattiseen toimintaani huomiota, että oho, taas tuli sanottua, että onpa kauhea tai onpa sitä ja tätä, korvasin negatiiviset sanat ilmaisulla erikoinen. Lopulta sitä alkoi huomata, että yhä vähemmän tuli kutsuttua ketään enää erikoiseksikaan, vaan sitä osasi antaa asioiden ja ihmisten olla juuri sellaisia kuin ne olivat, ilman, että ketään tai mitään tarvitsi luokitella.

Kun totumme johonkin tapaamme, oli se sitten mikä tahansa, niin tapaan on todella helppo jumittautua. Asioita vain tapahtuu tai tulee sanottua ilman, että tapojamme välttämättä edes tiedostamme. Uskonkin, että jos joka päivä tekisimme jotain tai ajattelisimme jostain eteen tulleesta haasteesta freesillä tavalla, se tekisi meille luultavasti ihmeitä.

Mietitään vaikka jotain pulmaa, jonka kanssa kamppailemme kuukausi- tai jopa vuositolkulla. Jos mikään ei muutu, niin onko se lopulta ihme, jos emme itse toimi ikinä toisin? Tämä ajatus istuu erityisen hyvin vaikka parisuhdeongelmiin. Erityisesti jos ihmissuhteessa ei ole mitään vakavia ongelmia, mistä se jatkuva nahistelu sitten johtuu? Uskon, että pitkälti kyse on tottumuksista: tottumukset jumiuttavat meidät esimerkiksi nahistelemaan samoista pikku asioista, joilla lopulta oikeasti ei ole mitään merkitystä. Olemme niin tottuneet vääntämään tiskivuoroista tai roskapussin viemisestä, että emme edes huomaa siihen käyttämäämme aikaa ja energiaa. Saattaa olla kyse myös oikeassa olemisen halusta, mutta itse olen monessakin suhteessa oppinut vihdoin sen, että mitä väliä oikeastaan silläkään. Kun itse tietää, että jokin asia on jollain tapaa, sehän riittää. Ei ole pakko saada ketään toista vakuutettua minkään asian oikeellisuudesta.

Hyvä uutinen kuitenkin on se, että milloin tahansa voimme luopua turhista ja meille tarpeettomista tottumuksista. Jos ei kertalaakista uskalla rysäyttää vanhoja ajatusmalleja uusiksi, voi edetä juurikin pikku hiljaa ja asioita vähä kerrallaan muuttamalla, miten itse esimerkiksi pääsin irti turhasta arvostelusta. En sano, ettenkö ikinä enää siihen sortuisi, mutta kyllä sellainen on huomattavasti vähentynyt. Ei ole salaisuus, että huonoilla tavoillamme ei ole omaa, itsenäistä tahtoa, me pystymme kyllä niihin vaikuttamaan, kun ne ensin tiedostamme ja lopulta niitä haluamme muuttaa.

No niin! Ensi kerralla kun vaikkapa valitat syksyä, säätä, uutisankkurin paidan väriä tai sitä, että ylipäänsä elämä nyt vain on synkkää, tunnustele, miksi olet valinnut tuon tottumuksen ja ajatusmallin? Onko siitä sinulle jotain hyötyä? Tekeekö se sinun olosi paremmaksi?

Aivan. Me kaikki voimme vaikuttaa ja tehdä parempia valintoja. Myös arjen automaatioidemme suhteen.

Iloista, pimeää ja sateista syyspäivää sinulle!

Ripaus kesää syksyyn! Kohta se on taas kesä, mutta ensin nautitaan tästä hetkestä.