Voihan tunne!
Ja ennen kaikkea ärsyyntymisen tunne! Sellainen voisi pysyä pois minusta liki kokonaan.
Olipas ihan mahtava koulutuspäivä tänään, monta tuntia itsetutkiskelua ja erilaisia harjoituksia. Osallistun siis parhaillani Valmentamon Olonkeveys-valmentajakoulutukseen. Olonkeveydessä ei keskustella ravitsemuksesta tai kaloreista, vaan keskitytään mieleen ja tunteisiin, järisyttävän mielenkiintoista! Valmentajakoulutus pitää sisällään siis myös näitä asioita, joita täällä blogissanikin usein pohdin. Mistä pääsenkin myös tämän illan teemaan eli tunteisiin ja niiden hallintaan. Kah, sitäpä olisin eilen illalla voinut harrastaa.
Eilinen onnellisuuskohtaus on kyllä kovasti vielä päällä, mutta koki pikku kolauksen eilen iltapuhteilla. Olin nimittäin odottanut sunnuntai-illan yinjoogaa kuin kuuta nousevaa, ja myös tyttäreni, 15, oli ilmoittautunut kyseiselle tunnille. Lapsi lähti päivällä hengaamaan kaverinsa kanssa ja kun oli lähes aika lähteä joogaan vajaan parinkymmenen kilometrin päähän, tyttöä ei näkynyt missään. Laitoin sitten tekstaria perään ja sain vastaukseksi, että ”tulos!” johon vastasin, että ”ai bussissa?”. Kun lapsi ei enää vastannut mitään, aloinkin sitten mielessäni lietsoa samantien erilaisia ajatuksia, kuten me ei varmana enää ehditä ollenkaan, niin paljon kun MÄ tätä odotin ja kerrankin kun MÄ olen suunnitellut jotain, niin käy näin ja autokin on tuolla hautautuneena lumeen ja siinä kestää iäisyys, että kaivan sen esille.
Samalla pelkäsin, että tytär ei tosiaankaan enää ehdi mukaani ja joutuu maksamaan sakkomaksun, koska ilmoittautumistakaan ei voinut enää perua. Jostain syystä en myöskään ollut halukas lähtemään yksin itselleni uutena ajankohtana olevalle tunnille (nynny). No, kun selvisi, että lapsi odotti vielä bussia Kampissa laitoin hänelle uuden viestin, jossa paitsi motkotin myös purin turhautumistani. Kuitenkin samaan aikaan suunnittelin mielessäni ratkaisua koko asialle, että lapsi tulee bussilla puoliväliin, pakkaamme hänen joogakamppeensa täällä kotona ja noukin lapsen kyytiini ja ehdimme kuin ehdimmekin joogaan. Ja kas, juuri näin tapahtui! Ja jo matkalla lasta noutamaan minua alkoi ärsyttää oma käytökseni. Miksi en heti voinut ottaa käyttööni suunnitelma B:tä? Miksi minun piti marmattaa ja purkaa ärsyyntymistä lapselle, kun jollain tapaa kerran tiesin, että asia järjestyy? Toki minua otti päähän se, että lapsi ei toiminut kuten olimme sopineet, mutta silti olisin voinut antaa olla, mutta enpäs antanut. Ja kuinkahan monta kertaa lie itse saman ikäisenä olen toiminut hieman toisin kuin oli tarkoitus. Plääh.
Yinjoogasessio oli ihana, mutta minulla oli koko treenin ajan kauhea morkkis ärsyyntymisestäni ja reagoinnistani tapahtuneeseen. En pystynyt keskittymään harjoitukseen ollenkaan, kun päässäni pyöri huono äiti -ajatuksia ja ratkaisumalleja siitä, miten kykenisin olemaan zenimpi seuraavissa yllättävissä tilanteissa. Ajatukseni sinkoilivat villisti ees taas ja läsnä oleminen hetkessä oli totaalisen nollissa. Odotin vain, että tunti loppuu ja pääsen keskustelemaan asiasta lapsen kanssa ja pyytämään anteeksi typeriä sanojani.
No, ihan oikein minulle.
Ja tämän haluan kertoa sinulle siksi, että tämä mielen ja tunteiden hallinta tai hallitsemisen yrittäminenkin on välillä suoranaista yksi askel eteen, kaksi taakse -meininkiä. Vaikka olenkin kehittynyt huimasti tunteideni tunnustelussa ja erityisesti kaikenlaisten tunteiden hyväksymisessä ja pois hengittelyssä, ärsyyntymistä todellakin tapahtuu yhä vielä. En vain aina osaa hillitä itseäni tai reagoida neutraalilla tavalla. Joskus kun vituttaa, niin sitten vituttaa. Näin se menee. Mutta verrattuna entiseen, morkkis tulee jo pienestäkin ärsyyntymisen purkamisesta toiseen ihmiseen, kun joskus aikoinaan vähät moisesta välitin.
Silti olen hyvin onnellinen, että olen edes lähtenyt tälle tielle tutkimaan itseäni, omia käyttäytymismallejani, tunteitani ja sitä, mitä pääkopassani liikkuu. Koska tämä kyllä antaa paljon enemmän kuin ottaa. Vaikka tänäänkin kurssilla totesin, että mitä enemmän opin ja oivallan, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että sitä vähemmän tiedän. Sillä mennään.
Antoisaa alkanutta viikkoa!
Snadisti jäi tämä fiilis uupumaan. Nooooo ensi kerralla sit! (Kuva: Pinterest)
Lis
Kiitos tästä kirjoituksesta. Oli kiva huomata että tuo ”yksi askel eteen, ja sitten kaksi taaksepäin” tapahtuu muillakin. 🙂
Leena
Kiitos tästä postauksesta!
Pari päivää sitten ajattelinkin, että olisi mukava kuulla sinun ajatuksiasi ja keinojasi selviytyä haastavista tilanteista lasten kanssa. Miten sitä tosiaan saisi itsensä zenimpään tilaan, ettei niin usein motkottaisi turhasta? Tai tosiaan purkaisi omaa harmitustaan lapsiin.
Täytyy jaksaa uskoa siihen, että harjoitus tekee mestarin ja toivoa, että sitä päivää odotellessa ei ole ehtinyt aiheuttamaan liikaa rupia lastensa sieluun.
Tuula
Usein tuntuu, että nimenomaan lasten kanssa sitä zen-olotilaa tarvittais, mutta aina ei onnistu… Mulla viimeksi tänä aamuna tuli huono omatunto, kun tuli karjuttua lapsille – se ainainen kiire, kun pitäis olla jo pakattuna autoon ja matkalla kohti tarhaa, mutta tyypit saa kiukkukohtauksen eteisessä vaatteita pukiessa ja homma venyy ja venyy… Eihän se loppujen lopuksi maailmaa kaada, että myöhästyin töistä. Miten sen fiiliksen saisi pidettyä rauhallisena, eikä erehtyisi kiukkuamaan lapsille omaa turhautumistaan..? Siinäpä oppiläksyä 🙂
mirka
Voi vertaistukea satelee täältä ja oikein urakalla…itse 9-v astangaa harjoittaneena (toki pitkä tauko vaikean ja ikävän nielurisaleikkauksen jälkeen mikä ei menny ihan ku elokuvissa) menen alkeiskurssille, ihan vaan mukaan kun aina joogannu kotona kurinalaisesti. Kankeus, 10kiloa ylimäärästä..toki osaan 30 asanaa enemmän kuin he…nöyrästi liikkeelle ja sitten kun pitää tehdä yksi tasapaino asana..minä olen se joka kaatuu 😀 jep, en ole koskaan joogannu muiden kanssa sitten alottamisen jälkeen ja ihan sekasin toisten energioista ja läsnäolosta ja kaatuilin tunnin….ja ajatukset oli kaikkea muuta kuin kasassa..muistutti bigbängiä lähinnä ja atomin räjähtämistä…se siitä ooooommmmm
ps. on niin hienoa että haluat ja viitsit kiinnittää omaan käytökseesi huomiota. Syy seurauksiin…ajatella jos kaikki tekisivät niin…maailma näyttäisi ihan varmasti erilaiselta.
Jenny B-H
Kiitos sulle Lis kommentistasi! Ja aivan samat sanat, ihana kuulla, että muillakin 😉
Jenny B-H
Kiitos itsellesi kommentista, Leena!
Mulla on helpointa pysyä zeninä nuorimmaisen kanssa, mutta isompien kanssa menee välillä hermo. Erityisesti silloin, kun joutuu sanomaan sata kertaa samasta asiasta, kuten sovituista kotitöistä tai oman huoneen siivoamisesta. Hermostumisen jälkeen kyllä selitän, miksi pahoitin mieleni ja sovimme usein, että jokainen hoitaa tonttinsa. Mutta uskon tosiaan, että harjoitus tekee mestarin. Ja kun omassa mielessä ei ole stressaavia asioita, jotenkin myös tuota lasten huithapelisuutta kestää paremmin.
Ja tärkeintä on, että pyydetään ja myös annetaan anteeksi. Myös itsellemme, ettei aina olla niin täydellisiä vanhempia 🙂
Jenny B-H
Ooh, kuulostaa tutulta! Mä vain olen huomannut, että jos herppaan nuorimmaiselle juuri vastaavassa tilanteessa, hän laittaa vielä enemmän jarruja päälle ja sitten ei ainakaan ehditä.
Hengittely usein toimii, jos oikein kiristää kupolia, poistun hetkeksi tilanteesta. Nyt jälkikäteen analysoituna mua vaivasi varmasti joku muu(kin) asia kuin pelkkä joogaan ehtiminen ja lapsen bussin ja kotiin tulemisen sössiminen sunnuntaina. Mutta plääh, sainpahan kätevästi purettua sitten oman ärsytyksen näin, mutta morkkis on tosiaan niin valtava, että se nykyään hillitsee minua hurjasti ja hyvä niin.
Jaksamista meille! Ja ennen kaikkea lapsille 🙂
Jenny B-H
Ihana kertomus, Mirka! Bigbäng ja atomin räjähtäminen! 🙂 Oon varma, että sulla on kyllä jooga niin selkärangassa, että kun vain pääset alkujännityksestä niin keho kyllä muistaa! Ihailen sua, että olet pystynyt kotona joogaamaan. Mä en kyllä saa kotona mitään liikunnallista aikaiseksi, siis sisällä. Lenkkipolku on onneksi eri juttu, kunhan lumet sulavat 🙂
Mä en kai enää oikein osaa olla kiinnittämättä huomiotani (erityisesti epätoivottuun) käytökseeni. Välillä jo mietin, että pitäisikö vain mennä porskuttaa eikä analysoida kaikkea niin paljon 🙂
Mukavaa viikon jatkoa sulle!