Voihan uskomus

Nukuttuani liki 10 tuntia lähes katkeamatonta unta heräsin vapaapäivään! On kyllä huippufiilis, että tänään saan tehdä oikeastaan vain sitä, mitä huvittaa. Toki saan arkisinkin tehdä oikeastaan vain sitä, mitä minua huvittaa – kirjoittaa ja jumpata – mutta tämä päivä eroaakin arjesta sillä, että aikatauluja ei ole. Tänään ei ole hetkeä, että minun tulisi olla jossain, on vain ihana vapaus.

Aamulla tartuin taas Chris Prentissin kirjaan Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books 2011), josta olen aiemminkin kirjoittanut. Kevyt pikku pokkari vain tuntuu olevan aina vain ajankohtainen ja muistuttaa minua juuri nytkin niistä asioista, jotka ovat tässä tekemisen meiningissä meinanneet unohtua. Itselläni kun on paikoin taipumusta alkaa vatvoa sitä, onko tässä mitään järkeä, onko missään mitään järkeä. Välillä (usein väsyneenä) alkaa tuntua siltä, että kaikkensa tekee ja antaa, eikä tilanteet silti ikinä muutu parempaan. Egon puhetta. Että sitä juoksee pää kolmantena jalkana ympäri kaupunkia ja tekee sikana duunia, mutta siltikään esimerkiksi rahassa ei tarvitse kylpeä. Välillä sitä meinaa horjahtaa sinne epäuskon puolelle, mutta onneksi nämä virheaskeleet ovat vain pieniä steppailuja, eivätkä kestä kauan.

Prentissin kirja on kätevä pikku opus, ja olen lukenut sen jo niin monta kertaa, että nykyään riittää, että luen sieltä omat alleviivaukseni. Siinä muistutetaan, että lopulta olemme itse luoneet tilanteen, jossa olemme. Nykyinen elämäsi on tulos sarjasta päätöksiä, joiden seurauksena olet päätynyt siihen, missä olet, Prentiss kirjoittaa. Jos se, kuka olet, mitä haluat, mitä sinulla on ja nykyinen tilanteesi on vähemmän kuin haluat tai erilaisia kuin haluat, sinun on tehtävä muutoksia, perustason muutoksia, sisäisiä muutoksia. Ensi alkuun hän kehottaa meitä ajattelemaan asioista niin, että se, mitä tapahtuu, on parasta, mitä juuri tällä hetkellä itselle voi tapahtua. Vaikka se sitten tuntuisi ikävältä tai jopa loukkaavalta. Hän muistuttaa meitä miettimään elämämme tapahtumia, joista luulimme, ettemme selviä, mutta jälkeenpäin ne tuntuivat hyödyllisiltä ja jopa parhaalta, mitä meille saattoi tapahtua. Sen tiedon valossa hän kehottaa meitä hyväksymään asioiden totuus heti, eikä ensin valittaa niistä, jolloin säästämme aikaa, koska tilanteet useimmiten kääntyvät meidän parhaaksemme, vaikka sitten vuosien jälkeen. Ja vielä, kun vakuuttuu siitä, että kaikki mitä tapahtuu, on parasta, mitä voi tapahtua, avaa kanavan onnellisuuteen. Prentissin mukaan elämä muuttuu siltä istumalta paljon hauskemmaksi!

Uskomukset on kyllä jännä asia ja jos niiden kanssa ei tee töitä, ne eivät sieltä pääkopasta minnekään katoa. Niinä omina heikkoina hetkinä itsekin mielelläni solahtaisin miettimään, että ei tämä mihinkään muutu. Että teen niin tai näin, aina on sama paska vastassa. Tai että vaikka kuinka sitten raadan, en ikinä saa sitä, mitä tavoittelen. Kaikista kurjinta on antaa itsensä matkata vuosia menneisyyteen, jopa kymmeniä vuosia, ja antaa mielen huutaa: mitäs minä sanoin. Olisi kannattanut valita toisin silloin vuonna 1996 ja 2005. Voisit olla missä vain, jos silloin olisit tehnyt toisenlaisia päätöksiä. Auts.

Jossittelussa vellominen vie pohjan ihan kaikelta ja kuten tiedämme, asioita ei jossittelemalla muuteta, vaan oikeasti tekemällä toisenlaisia valintoja kuin tähän asti olemme tehneet. Jokainen on tehnyt virheitä, joita ei toistamiseen tekisi. Itse olen toistanut samoja virheitä, ennen kuin lopulta olen uskonut, että okei, ehkä tämä ei sittenkään ole se oma juttu elämässä. Oli miten oli, itselle on hyvä antaa anteeksi ja sitten suunnata kohti uutta. Itse aion työskennellä nyt erityisesti niiden omien uskomusteni kanssa, koska tuntuu, että ne salakavalasti jarruttavat kaikkea. Vaikka tiedän, että mikä vain on mahdollista ja että tilanteet vaihtuvat hetkessä, silti jokin pieni epäilys yhä edelleen tuntuu itsessäni kalvavan ja mielellään asettavan itseni uhrin asemaan valittamaan, että mun elämä nyt on tällaista, eikä tämä tästä muuksi muutu. Että kaikkien muiden elämä kyllä voi muuttua, mutta minä pieni maanmatonen täällä kitkutan loppuelämäni. Aargh. Tuon täytyy olla egon puhetta. Egon, joka yrittää epätoivoisesti pitää kiinni paletista, vaikka tietää, että tulee häviämään.

Prentissin kirjassa on vielä hauska tarina juoksemisesta ja uskomuksista. 1900-luvun alussa uskottiin, ettei ihminen voi juosta mailia alle neljässä minuutissa. Lääkärit, insinöörit ja muut asiantuntijat väittivät, että ihmisen fysiologia romahtaisi, alle neljän minuutin aika vain oli mahdoton. Tuhannet ihmiset yrittivät rikkoa ennätystä, mutta epäonnistuivat. Kuitenkin 6.5.1954 Roger Bannister juoksi mailin ajalla 3 min 59,4 sek ja mursi vallitsevan ajatusmallin siitä, ettei mailia voi juosta alle 4 minuutin. Kuusi viikkoa siitä John Landy juoksi mailin 3 min 58 sek ja nykyään ennätys on 3 min ja 43 sek. Heti kun vanha ajatusmalli oli rikottu ja uusi luotu, mailin juoksemisesta alle 4 minuutin tuli tavallinen tapahtuma. Syynä ei ollut juoksijoiden nopeus, kysymys oli siitä, että he uskoivat sen olevan mahdollista, Prentiss kirjoittaa.

Siinä hieman mietittävää. Kaikki on mahdollista, niin kauan kun mikään ei ole varmaa.

Upeaa lauantaita sinulle!

KYLLÄ! Sinäkin. (Kuva: Pinterest)