Voittaja

Itsensä voittaja täällä hei eikä vain juoksijana, vaan monessa muussakin merkityksessä! On upeaa pystyä kohtaamaan erilaisia vastoinkäymisiä ilman, että ne vievät pohjan koko arjelta.

Terveisiä ensimmäiseltä virallisesti mitatulta puolimaratonilta, jonka juoksin lauantaina synttäripäiväni kunniaksi upean Adidas-heimon kanssa aikaan 2 h 11 min 05 sek. Ensimmäistä kertaa järjestetystä Helsinki Half Marathon -juoksutapahtumasta jäi todella hyvä fiilis, vaihteleva reitti oli miellyttävä, ruuhkaa ei ollut ja oma juoksu sujui kevyesti ja hyvin ihan lenkin alusta loppuun asti. Juoksu olikin todella erilainen kuin verenmaku suussa pökkelöjaloilla vetämäni Naisten Kymppi pari viikkoa sitten. Vaikka monet heimotreenit jäivät väliin ja korvautuivat omilla ohjauksilla eli sisäpyöräilyllä ja intervallistepillä, kunto oli kohdillaan. En ollut valmistautunut juoksuun mitenkään erikoisesti, edellisenä iltana olin ohjannut rankan spinning-tunnin ja tunnin mittaisen venyttelyn. Aamulla sitten söin kakkua ja banaanin ennen juoksua. Itseasiassa menin nukkumaan jo iltayhdeksältä herätäkseni ensimmäisen kerran jo 4.30. Ennen starttia juoksimme yhdessä Töölönlahden ympäri ja lämmittelimme ja sain myös kuulla onnittelulaulun! Mahtava heimo.

Tämä kuva on jo maalisuoralta. (Kuva: Adidas/Pasi Salminen/Joonas Laurila)

Tämä kuva on jo maalisuoralta. (Kuva: Adidas/Pasi Salminen/Joonas Laurila)

Adidakselta saimme juoksua varten vielä yhden vaatekerran eli topin ja sortsit, mutta päätin lähteä matkaan kuitenkin pidemmissä trikoissa, koska en ehtinyt testata sortseja juostessa ollenkaan. Mielessäni nimittäin näin jo itseni nykimässä niitä ylös ja alas 21.1 kilometrin matkan. Valinta oli ihan viisas, sillä vaikka lämmin tuli, ei liian hiki ja jossain kohdassa päälle ropsahti jopa muutama sadepisara.

Ensimmäinen virallinen numerolappuni!

Ensimmäinen virallinen numerolappuni!

Alkuviikosta olin käynyt juoksemassa myös itsekseni 17 kilometrin mittaisen lenkuran, koska halusin varmistella, että pitkä lenkki todella sujuu. Päätin lähteä lauantainakin juoksemaan 6 ja risat minuutin kilometrivauhdilla, jota tarkkailin pitkin matkaa. Olin ajatellut, että juoksen ensimmäiset 15 kilometriä rauhassa ja sitten alan kiihdyttää, jos siltä tuntuu. Viimeiset kuusi kilometriä olisin voinut juosta ehkä vielä hieman nopeammin, mutta olen tulokseen todella tyytyväinen.

Ja se euforia siellä maalissa ja jo juoksun aikanakin, sitä on vaikea kuvailla! Kun aloin ymmärtää, että hei, tämähän sujuu ja sujuu kevyesti, niin koko kehon läpi meni ihan mielettömän energiaväristykset. Itku oli lähellä, kun ymmärsin, että tämä ei tunnu pahalta ollenkaan, vaan ihanalta. En edes miettinyt viime loppukesän polvivaivaa kertaakaan koko juoksun aikana. Silloinhan juoksuni loppuivat vihlovaan polvikipuun, enkä lopulta voinut juosta enää edes kahta kilometriä ilman tuota tuskallista tunnetta.

Ymmärrän nyt hyvin selvästi sen, että itseni oli käytävä tuo ikävä polvivaiva läpi, koska en ollut osannut arvostaa riittävästi omaa kehoani ja sen toimivuutta. Olin kai pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että voin juosta tai että minulla edes on kaksi jalkaa, joilla urheilla. Silloin juoksemisen lopettaminen ja maratonin väliinjättäminen tuntui kovalta paikalta ja lähes rangaistukselta, mutta nyt ymmärrän kirkkaasti, että silläkin oli lopulta tarkoituksensa. Olinhan selvinnyt 36 vuoden ikään ilman mitään isompia vaivoja tai vammoja muutamia murtumia lukuun ottamatta ja olin tuudittautunut siihen uskoon, että kroppani pystyy mihin vain enkä oikein edes jaksanut huoltaa itseäni kunnolla, eihän minun muka tarvinnut, sillä kaikki sujui.

Maalissa! En ilmeisesti huomannut, että nyt saa jo lopettaa! Kuva: Adidas/Pasi Salminen/Joonas Laurila

Maalissa! En ilmeisesti huomannut, että nyt saa jo lopettaa! Kuva: Adidas/Pasi Salminen/Joonas Laurila

Aina ei ole helppo hyväksyä asioita, jotka menevät toisin kuin itse haluaa, ei, vaikka kyse olisikin näin pienestä kuin kiukuttelevasta polvesta. Viime viikolla sain myös kielteisen päätöksen maallisesta asiasta, jonka varaan olin käytännössä ladannut kaikki kortit, ja siinä mielessä kävin läpi myös isompia hyväksymisharjoituksia. Mutta jotenkin optimistinen ja myönteinen näkökulma ja ote elämään ei antanut itseni surkutella ja manata sitäkään asiaa paria tuntia enempää, vaikka ensin tuli päästeltyä pari rumaa sanaa ja mietittyä paniikissa, että mitä nyt. Asia oli sellainen, että se vaikuttaa paljon tulevaisuuteeni ja myös arjen vaivattomuuteen, ja kun se melkeinpä varmasta lupauksesta huolimatta meni sittenkin toisin, toki ensin otti päähän ja rankasti. Nopeasti kuitenkin näin, että nyt on toimittava sen mukaan, miten hommat ovat.

Sen päätin viime viikolla, että luovuttaa en aio, enkä myöskään ala toimia pakon tai paniikin sanelemana, vaan hengitän hetken ja sitten rauhassa katson, mitä elämä eteeni tuo. Uskon, että homman puihin menemisellä on silläkin tarkoituksensa, jotain vielä parempaa siis on matkalla luokseni ja ihan kohta täällä! On ollut hienoa nähdä, kuinka omaa asennetta, ajatus- ja käytösmalleja voi todella muuttaa, kun ne vain ensin oppii tunnistamaan. Tämä viime viikon asiakin olisi joskus aiemmin saanut minut varmasti pois tolaltani pitkäksi aikaa, olisin ajatellut ehkä että no niin, arvasin tämän, aina mulla käy näin, ikinä mikään ei onnistu. Kun ei lähde tuohon ralliin mukaan, helpottaa se oloa huomattavasti nopeammin ja sitä alkaa paljon nopeammin nähdä muita mahdollisuuksia ympärillään. Ja niitä mahdollisuuksiahan riittää, kyse lieneekin vain siitä, että pitääkö silmät auki vai kulkeeko unessa ja odottaa, että kaikki kannetaan nenän eteen hopeatarjottimella. Itse valitsen jälleen tuon ensimmäisen!

Upeaa viikkoa ja hyviä juoksuja sinulle. Minä täällä jo mietin, että mille puolikkaalle seuraavaksi! Onko ehdotuksia?